19 loka

Makrosuppilolla heksagoneja

Valokuvaus on sellainen hupaisa juttu, jota voi toteuttaa monenlaisilla tavoilla ja metodeilla. Siihen ilmaisumuotojen kasaan mahtuu vaikka mitä vekkuleita metodeja ja ääripäiksi muodostuvat ne kaikkein hullunkurisimmat muodot: telezoomit ja makrot.

Keskiraskaiden kertasinkojen kokoisilla paparazziputkilla kiikarointi monien metrien päästä olevia kohteita on valokuvauksen jalointa antia makrotuksen ohella. Makrotuksessa taas homma käännetään totaalisen ylösalaisin ja parhaimmillaan tungetaan linssi kohteeseen kiinni ja otetaan hyvin epäilyttävän lähelle poraavia mikroskooppikuvia. Eli toisessa metodissa ei voi koskaan olla liian kaukana ja toisessa taas ei voi koskaan olla liian lähellä.

Kurkistuksen pitkillä polttoväleillä kuvailuun antaa esimerkiksi edellinen artikkelini Samyangin 500mm peilitelestä. Mutta tällä kertaa ollaan lähellä – ihan liian lähellä. Makrotukset salat ovat oudot, sillä on olemassa kaikkea outoa vimpainta ja vermettä, jolla saadaan suurennosta kovemmaksi ja kuvattavaa kohta suuremmaksi. On makropalkeita, on makrojatkeita… Linssejä heitellään väärinpäin kameraan kiinni tai pultataan kameraan oikeinpäin yksi linssi ja laitetaan sen jatkoksi toinen linssi väärinpäin kiinni. Huh, huh…

Mutta sikäli mikäli haluaa vain saada kivaa pintakosketusta makrotuksen maailmaan ilman liian intensiivistä eriskummallisuutta ja kaipaa linssiltä hyvää suorituskykyä lähellä kuvauskohdetta, niin yksittäinen perus makrolinssi on se valintojen valinta. Ja sillä osastolla legendoja ovat Nikonin vanhat makrot, joista tällä kertaa hypistelyssä Micro-NIKKOR 55mm f/3.5.

img_8140-jpg

 

Suppilo makrotukseen

Japani eli tuo nousevan auringon maa on kontribuoinut universumiin kaikkea mahdollista hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä materiaa, mutta ihan kärjessä on kyllä koko valokuvauksen pyhä kaksinkertaisuus: Nikon ja Canon. Ilman saarivaltion jättiläisiä valokuvauksen maailma olisi kuin Clint Eastwood aurinkolaseilla tai Tim Burtonin habitus ilman tukkaa.

Molempien Nikonin ja Canonin linjastoon mahtuu kaikkea rautaisen kovaa tuotantoa ja Nikonin vanhat manuaalit makrot kiilaavat sinne kärkilinjastoon keppoisesti. Perinteen mukaisesti näitäkin on ajan saatossa väkerrelty maailmalle miljardibiljardiziljardi erilaista versiota, joissa on pikkasen erilaisia poikkeavuuksia. Ja kyllä, sen lisäksi että Nikoneissa kierteet pyörivät eri suuntaan kun Canoneissa, niin Nikonilla on myös outo kierous nimittää makroja mikro termillä.

Ensikosketuksella tällainen viisvitonen Micro-NIKKOR nostaa mieleen epäilyksen siitä, että se olisi jonkinlainen kämäinen rekvisiitta Matrix elokuvasta. Japanilaiset ovat lyöneet putkeen koko rahan edestä numeroa sillä intensiteetillä, että visuaalinen yllätys laittaa kokemattoman heittämään tyhjää hetken. Mitä? Rungosta löytyy siis aukkojen arvot, nimet, sarjanumerot, tarkennusasteikko ruhtinaallisesti niin jaloissa, tuumissa ja metreissä. Ja numerot on vielä söpön kirjavasti väritetty.

Merkinnät sikseen, Micro-NIKKOR on viihdyttävän näköinen suppilo. Piskuinen etuelementti lymyilee syvällä rungon sisällä, eikä kauheasti näytä kaipaavan vastavalosuojaa. Sormenjälkiään siihen ei onnistu lätkäisemään edes yrittämällä ja muutenkin se on käytännöllisen suojaisan oloinen. Itse runko on metallisen jämäkkä kokonaisuus, joka huokuu tietynlaista luotettavuutta.

Manuaalitarkennus ei ole makrotuksessa juurikaan mikään ongelma. Nikonin tapauksessa tarkennus on tehty hyvin helpoksi ja sulavaksi. Tarkennus pyörii oitis kättelyssä niin ihastuttavan sulavasti suuntaan ja toiseen ilman mitään ääniä tai jumitteluja. Kompensaatioksi aukko taas raksuttaa kuin vanha traktori.

Visuaalinen (t)ulostus

Noin yleisesti Mikro-NIKKOR tuottaa messevää jälkeä. Kuvanlaatu on kaikinpuolin hyvää, linssi ei juurikaan vinjetoi ja kromaattinen aberraatio on melko olematonta. Värit ovat veikeitä ja kontrasti on toimiva. Ja kuten legendat kertovat, nämä linssit ovat tarkkoja. Tarkkoja. Siis, sellaisia silmiä viiltää ja hampaita vihloo tarkkoja.

Täydellä f3.5:n aukolla Nikoni piirtää ihan menevää jälkeä ja on tarkka varsinkin keskeltä. Avoimena linssi tuntuu helposti piirtävän persoonallisen pehmeää ja vaahtokarkkimaisen mössöistä tavaraa, jossa on välillä kevyttä öljyvärimäisyyttä. Muutenkin syväterävyysalue on linssi avoinna aivan käsittämättömän kapea ja mitätön läntti. Mutta pikkaisenkin aukkoa sulkemalla terävyyttä alkaa tulemaan kuvaan kauttaaltaan ja enemmän kuin tarpeeksi.

img_3909 img_4771

Aukkoa pyöritellessä eteen tupsahtaa äkkiä pienoinen hämmennyksen aihe: perin oudoksuttava makkaratikku. Sen funktiona on toimia aukon ns. automaattisena säätäjänä, eli saada kameran ja linssin asetukset synkkaamaan keskenään. Ylipäänsä itse aukon mekaanisen automaattiset säädöt ovat yksi niitä vanhojen filmivermeiden hauskuuksia, jotka eivät lämmitä mieltä kun aletaan adaptoimaan rungoksi modernia digikapistusta.

Filmivermeisiin on tehty hienoja systeemejä, joilla aukon voi pitää auki tarkennuksen ajan ja se naksahtaa kiinni valittuun arvoon kuvan ottamisen ajaksi. Yleensä linsseissä on pieni nappula tai vipu, minkä kameran runko napsauttaa pohjaan kun painaa suljinta. Tällaisen patentin kanssa voi tiirustella peilillisen kameran kanssa suoraan avoimen linssin kautta kuvauskohdetta ilman, että näkymää haittaisi pienestä aukosta johtuvaa mustaa synkkyyttä.

Vanhoissa linsseissä löytyy monenmoista vahvuutta, mutta yleensä noiden vahvuuksien kaverina tule erinäisiä ominaisuuksia – toki viihdyttävä ilmiö sekin.

Vaan moderni sähköinen digirunko ei kauheasti mekaanisten vipusten tökkimisestä innostu. Jos siis aukkoa halua säätää, niin se säätyy ja pysyy siinä. Eli isolla aukolla on hankala tarkentaa, koska syväterävyysalue on kapea. Mutta pienentämällä aukkoa tarkennus on periaatteessa helpompaa, vaan linssistä tulee pimeämpi ja täten tarkentaminen on siinäkin tapauksessa yhtä nihkeää. Vaikeimmissa tilanteissa järkevin ratkaisu tuntui olevan asettaa ensin iso aukko, sitten kieputtaa tarkennus kohdalle ja lopulta raksuttaa aukko halutun pienemmäksi ja napsauttaa kuva.

Ominaisuuksia, ominaisuuksia… Mikro-NIKKORin kanssa voi törmätä kevyisiin pulmiin aukon ja tarkennuksen kanssa, mutta toisaalta se piirtää kyllä niin terävää jälkeä, että sillä osastolla se pieksee monet modernit kilpailijat. Vanhoissa linsseissä löytyy monenmoista vahvuutta, mutta yleensä noiden vahvuuksien kaverina tule erinäisiä ominaisuuksia – toki viihdyttävä ilmiö sekin.

Mutta se että objektiivista ei löydy sähkövimpaimia ja sillä on jo ikää ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla julmetun hyvä. Vanhojen linssien viihdyttävyys ja lumo on juuri siinä, että ne eivät ole oma irrallinen kategoriansa, joka on toisella planeetalla verrattuna moderneihin linsseihin. Ei. Vanhoissa filmilinsseissä on sellaisia otuksia ja ominaisuuksia, jotka pistävät modernit linssit häpeämään. Ja toisinaan pahasti.

Suppiloista heksagoneihin

Mikro-NIKKOR munii valokuvien taustaksi kivoja bokeh palleroita – ainakin täydellä aukolla. Bokeh periaatteessa sellaisenaan alkaa kiemurtelemaan itsensä sinne ihan ok laadukkaan ja miellyttävän bokehn osastoon. Ei se mikään täydellinen tai kaikkein tasokkain bokeh ole, mutta jälki luo silti hyvän visuaalisen ilmeen ja on rohkeasti persoonallista; miellyttävän unenomaista ja pehmeää.

Linssi levällään on yksi juttu, mutta kun aukkoa aletaan sulkemaan niin kuudella suljinlevyllä ei kyllä kieputeta taustaan palloja edes yrittämällä. Suljinlevyjen vähäisestä määrästä johtuen bokeh heittää pyöristymisen ja palluroiden sijaan taustaan kuusikulmiomaisuutta varsinkin aukon keskivaihella. Toisessa päässä eli suljetulla aukolla bokeh alkaa vaihtelemaan pallojen ja kulmikkaiden muotojen välillä, mutta säilyy silti visuaalisesti viihdyttävänä elementtinä kuvissa.

Ainakin omiin kieroituneisiin mieltymyksiini Nikoni piirtää julmetun hienoa jälkeä kun aukkoa naksuttaa muutaman pykälän verran kiinni, mutta ei liikaa. Tuloksena on hieman eriskummallisen toimiva heksagoninen bokeh, joka on silti ihan toimivan laadukas ja säilyy vielä verrattain siveellisenä. Kyllä, se näyttää oudoksultavalta. Mutta kyllä, jollain kummalla tavalla se onnistuu silti näyttämään kauniilta, harmoniselta ja sopivalta. Mikro-NIKKOR omaa kenties häröimmän ja samaan aikaan käytännöllisimmän bokehn mitä on tullut aikoihin vastaan.

Se että kuinka paljon tällaista voi sietää ja arvostaa riippuu ja lienee olevan melko yksilöllistä, mutta itse kyllä pidän siitä hyvin paljon. Toisaalta pidän kyllä yleisesti kaikista linsseistä joista löytyy eriskummallinen ja persoonallinen bokeh. Itselleni ainakin tuo joku f5.6–f8 välin massiivisen kuusiokulmainen bokeh näyttäytyy niin luovaa stimulaatiota ja haasteellisuutta tarjoavana lähtökohtana ettei mitään rajaa.

nikkor_6 nikkor_8

Siirappia taskuihin

Linssi herättää paljon kutitusta varsinkin videokuvauksen osalta. Se on videobloggareille taatusti sopiva ja edullinen työkalu arsenaaliin, varsinkin jos kuvauslistalta löytyy lähiotoksia ja tarvetta kuvailla esimerkiksi tuotteita.

Yleisesti Mikro-NIKKOR on filmilinssinä oikein kiva ja digitaaliseen adaptoituna vieläkin ihan kiva, vaikkakaan ei aivan täydellinen. Yleisesti se on yleispätevän hyvä ja viiltävän terävä viiskybänen, joka istuu veikeän bokehn kera niin kaikkeen siirappiseen makroiluun kun yleiseen kuvailuun sikäli mikäli pystyy elämään manuaali tarkennuksen kanssa.

Makrotuksen kannalta keskeisin purnaamisen kohde lienee olevan melko pieni polttoväli. 55mm on makrotukseen lyhyehkö ja pakottaa olemaan äkkiä vähän turhankin hikisen lähellä kuvauskohdetta. Esimerkiksi tuplasti pidemmällä polttovälillä onnistuisi pitämään jonkun järkevän etäisyyden kohteeseen, mutta toisaalta todettakoon että 55mm on loistavan yleispätevä polttoväli. Täten tällainen Nikon sakottaa kunnollisessa makrotuksessa sen, mistä se hyötyy yleisessä kuvauksellisuudessa ja monikäytännöllisyydessä.

Siitä huolimatta Mikro-NIKKOR on yksi järkevimpiä makrolinssejä ylipäänsä. Se on laadukas kaikin puolin ja toimii melko sujuvasti vielä digirunkoon adaptoituna. Vakavaan makrotukseen kannattaa ottaa tähtäimeen isommalla polttovälillä varustettu yksilö, mutta tällainen Nikon on niin yleispätevän kiva linssi, koska se on niin saakelin tarkka. Ja jos ei muuta, niin näyttää se ainakin vekkulimmalta suppilolta kun moni muu linssi.

Kyseistä objektiivia voi löytää Kameratorin valikoimasta n. 120 – 150€ hintaan

Aiheeseen liittyvät artikkelit:

Adapterit ja niiden käyttö
Korealainen sika säkissä
Bokehnaattori nimeltään Helios-44

Sami Aalto

Sami Aalto on katuvalokuvaaja, blogittaja ja opiskelija. Häneltä löytyy addiktio Helios linsseihin, paheellisuus bokeen ja tyydyttämätön nälkä katukuvauksen hektisyyteen. Sami valokuvaa päivittäin katupotretteja hameenkadulla.com -blogiin.

  • Rainer Lönnbäck

    Tuttu optiikka jo tuolta 70-luvun lopulta. Ajaa asiansa hienosti. Mitä tulee vertailuun näiden “klassikoiden” ja nykyisten objektiivien välillä, niin oma mieltymykseni kallistuu näiden vanhempien suuntaan, vaikka nykyhienoudet niistä puuttuukin. Tämä omasta laukusta vielä toistaiseksi uupuu, mutta uskoakseni ihan lähitulevaisuudessa löytää tiensä saman ikäluokan FM:n nokalle. Paluuta sinne kuvausharrastuksen alkutaipaleille. 🙂