Elokuvamaisen tyylin toteuttaminen valokuvassa

Mitä jos pukisin valokuvaani varten sotilaan prinsessakruunuun? Oman tyylin purkaminen paloiksi on haastava prosessi, joka vaatii oman tekemisensä tarkkaa tiedostamista ja myös vertailua muihin alan tekijöihin. Pidimme Iiro Rautiaisen kanssa kolme luentoa tämän vuoden Kuva & Kamera -messuilla, jonka pohjalta teimme teille tämän artikkelin elokuvamisen tyylin toteuttamisesta valokuvassa. Haluamme antaa teille inspiraatiota omaan tekemiseen ja myös asettaa kysymyksiä, jotka toivottavasti selkeyttävät kuviesi tarinoita. 

Mitä tarkoittaa elokuvamainen?

Valokuva pystyy tarkasti tallentamaan näkymiä juuri sellaisina kun ne näyttäytyvät kuvanottohetkellä. Tuloksena on pysähtynyt ruutu, joka kertoo juuri siitä hetkestä. Ei tule kenellekään suurena yllätyksenä, että elokuva muuttuu ajan myötä, joka mahdollistaa erilaisen tarinankerronnan valokuvaan verrattuna.

Itselleni suuri kysymys elokuvamaisen tyylin toteuttamiseen onkin ollut – millainen valokuva tuntuu elokuvan ruutukaappaukselta?

Iiron kanssa purimme kysymyksen kolmeen kategoriaan väri, valo ja tarinalliset elementit. Puhumme kuitenkin niin subjektiivisesta käsitteestä, että ruutu saattaa jollekin toimia kaikilla näistä tai ilman ainuttakaan. Kaikessa lavastetussa valokuvauksessa paljon on kiinni kokonaisuuden hallinnasta.

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

Mitä tapahtui ennen vangittua ruutua?

Omissa kuvauksissani haluan pystyä olemaan vastuussa jokaisesta palasesta ohjaajan tavoin. Tämä lavastuksen tapa on tuonut elokuvamaisen ajattelun luonnolliseksi osaksi työtäni. Viehätyn tekijänä tummista yöllisistä hetkistä ja mystiikasta, jonka takia tämä tyyli on tuntunut sointuvan teemoihin, joita yritän kuvissani käsitellä.

Elokuvamaisissa valokuvissa haluamme venyttää valokuvan lyhyttä hetkeä. Pyrimme luomaan valokuvien hahmoille taustaa ja miettiä heidän aikeitaan ruudun sisällä. Emme enää ole kiinni valokuvan tavassa todistaa näkyvää, vaan haluamme välittää enemmän häilyviä näkymättömiä tunteita. Onkin hyvä pohtia mitä ennen ruutua on tapahtunut ja mitä sen jälkeen käy?

Tunnelman rakentaminen väreillä

Ajatus että tämän tyylisiin kuviin luodaan kauniit värit kuvankäsittelyssä on väärin! Todellisuudessa kaikki lähtee jälleen kokonaisuuden hallinnasta ja etenkin sen hahmottamisesta etukäteen. Väreihin voidaan tietysti vaikuttaa myös jälkikäteen, mutta kaikki alkaa yhteydestä, jotka vaatteet, seinät ja muut yksityiskohdat yhdessä luovat jo kuvaushetkellä.

Värit voivat vaikuttaa meidän kokemaan tunnelmaan hienovaraisesti. On psykologisesti todistettu, että tietyt värit voivat rauhoittaa, kun taas esimerkiksi kirkkaat punaiset jopa nostattavat verenpainetta. Näin ollen meidän on valokuvaajina osattava yhdistää värejä kauniisti, harmonisesti ja jopa väärin halutun tunnelman luomiseksi. Opettelu on hyvä aloittaa vastavärien yhdistämisellä ja siitä lähteä miettimään mitä haluaa omilla väreillään välittää. Aiheesta kattava artikkeli löytyy täältä: 5 Common Film Color Schemes – Learning Cinematic Color Design.

Valon merkitys elokuvallisessa tyylissä

Ihmisen katse suuntautuu itsestään kohti kuvan kirkkaimpia kohtia. Tästä syystä valolla voidaan rakentaa vahvoja suuntia ja kerroksia kuvalle. Elokuvamaisessa tekemisessä pyrimme usein käyttämään motivoituja valoja, jotka voisivat tulla kuvassa näkyvistä elementeistä. Näitä korostamalla pidämme kiinni tietystä todellisuudesta valoja suunniteltaessa.

Ruudun ulkopuolelta tulevat valonlähteet voivat parhaimmillaan vihjailla kuvan tarinasta ja luoda katsojalla syyn uskoa kuvan maailmaa. Onkin hyvä pohtia miten valot voivat toimia tarinallisesti. Myös värikalvoilla on helppo vaikuttaa kuvan lopulliseen tunnelmaan. Näillä voidaan esimerkiksi imitoida takkatulen lämmintä sävyä, auton jarrutusvaloja tai telkkarin sinistä hehkua.

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

Tarinalliset elementit

Vaikka kokonaisuuden hallinta on lähes aina tärkeintä tämän kaltaisessa tekemisessä on hyödyllistä purkaa kuvan elementit pienempiin osiin. Tarinallisuutta voi ruveta tuomaan omaan tekemiseensä pohtimalla tarkkaan lokaation merkitystä kuvattavan taustaa ajatellen. Miljöö voi itsessään kertoa hurjan määrä tarinoita jo esineiden, arkkitehtuurin ja yleisen tunnelman kautta.

Huomaan itse inspiroituvani suoraan hienoista paikoista joihin törmään. Saatan ruveta esimerkiksi rakentamaan tarinaa henkilöstä, joka kyseisessä paikassa voisi asua.

Paikkojen valinnassa on hyvä pysyä kriittisenä ensimmäiselle ajatukselle. Voidaan pohtia kuinka eri tarinaa kerromme esimerkiksi sotilaasta, jos valitsemme kuvata hänet kasarmialueella tai vaihtoehtoisesti sirkuksessa. Ristiriidat voivat tuoda mielenkiintoisia törmäyksiä kuviin ja jättää katsojalle tilaa miettiä.

Itseäni eniten lavastuksessa on opettanut kirja “What If…?: The Architecture and Design of David Rockwell”. Tässä arkkitehti David Rockwell kertoo eri tilojen tarinoista, jotka hän pitkän uransa aikana on suunnitellut. Ajatuksena hänellä on miettiä “mitä jos tämä huone olisikin vanha sotilas” kuten meidän esimerkkitapauksessa. Tällainen konkretia voi helpottaa oikeiden esineiden löytämisessä ja tilan persoonan tarkentamista.

Reunojen tiivis käyttö

Mitä kuvan ulkopuolella ja ympärillä tapahtuu? Jotta pystymme rakentamaan uskottavan maailman kannattaa rekvisiittaa olla riittävästi. Näiden asettelulla voidaan myös tiivistää kuvan tunnelmaa. Mikäli osa esineistä ei näy ruudussa kokonaan tulee meille katsojana, tunne ettemme näe kaikkea tarinasta kerralla. Haluaisimme tietää lisää ja näin kiinnostumme kuvasta. Hyvä ajattelutapa onkin ripotella kuvaan paljon vihjeitä, mutta vähän vastauksia.

Kuvaesimerkkejä alan klassikoilta

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

 

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

Tekijöitä:

Gregory Crewdson
Alex Prager
Tim Walker
Mert & Marcus
Miles Aldridge
Joey L
Eric Ogden
Guy Bourdin

[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]

Muutama kysymys omaan tekemiseen:

• Millainen valokuva tuntuu elokuvan ruutukaappaukselta?
• Mihin taustaan yhdistän hahmoni? Mitä haluan tällä kertoa?
• Millaista tunnelmaa haluan välittää valolla?
• Mitä päähenkilön ajatuksissa tapahtuu?
• Voinko korostaa tiettyä tunnetilaa väreillä?
• Mitä vihjeitä annan tapahtumasta?
• Mitä tapahtuu ruudun jälkeen?