Filmi- ja digikuvauksen erot

Filmi- ja digikuvaus eroavat toisistaan melkoisesti — riippuen tosin keneltä kysytään ja miten asian ottaa. Itse olen ennättänyt elämäni aikana olla suhteellisen ahkera digi- sekä filmikuvaaja, joten niiden väliset eroavaisuudet ovat tulleet tutuiksi. Koetut eroavaisuudet ovat subjektiivisia, joten voin tietenkin puhua vain omasta kokemuksestani.

Artikkelin sisällysluettelo

1. Johdanto eroavaisuuksiin
2. Emulsio vs. sensori
3. Kustannukset ja kuvien määrä
4. Juoksevat kustannukset
5. Aloituskustannukset
6. Nopeus, käytännöllisyys ja muiston säilyvyys
7. Välitön tyydytys ja kuvan objektiivinen kokeminen
8. Chimping
9. Optiikka, filmilaadut, kuvanlaatu ja fiilis
10. ISO-arvo
11. Yksityisyys
12. Oppiminen ja perusteiden hallitseminen
13. Lopuksi

Digi- ja filmikuvaus eivät sulje toisiaan pois

Ennen asiaan menemistä pitää kuitenkin alleviivata sitä, etteivät digi- ja filmikuvaus kilpaile toisiaan vastaan tai sulje toisiaan pois, vaikka nettikeskusteluissa aika usein lähestytäänkin aihetta film vs. digital -henkisesti. Toinen ei ole toista parempi valokuvauksen muoto — ne ovat keskenään vain erilaiset prosessit.

Kaksi eri työkalua

Kuvaan itse sekä digiä että filmiä. Henkilökohtaisesti filmikuvaus puhuttelee minua enemmän, vähän samaan tapaan kuin joku kitaristi voisi preferoira vintage Les Paulia uuden karhean Ibanezin sijaan, vaikka kummatkin epäilemättä ovat erinomaisia kitaroita. Tuntuu vähän oudolta kysyä kumpi on parempi. Omasta mielestäni se on, hieman karrikoiden, vähän sama kuin kysyisi kumpi on parempi, vasara vai ruuvimeisseli? Ne ovat omaan juttuunsa kumpikin se paras työkalu. 

1. Johdatus eroavaisuuksiin 

Aloittaessani filmikuvauksen uudestaan, jouduin aloittamaan käytännössä kaiken alusta, sillä en muistanut ensimmäistäkään asiaa siitä miten homma toimii. Konkreettisia eroja digikuvaukseen tuntui yksinkertaisesti olevan niin paljon. Filmikameraan pitää osata ladata filmi ja elää sen ajatuksen kanssa, ettei kamerassa ole näyttöä, josta kuvan näkisi. 

Olen joutunut kokemaan saman kulttuurishokin parisen kertaa; ensin vuosituhannen vaihteessa digikuvaukseen siirtyessä ja parisen vuotta sitten digikuvauksesta filmin pariin siirtyessä. Mitkä sitten ovat käytännössä filmi- ja digikuvauksen erot? Kuten aikaisemmin mainitsin — riippuu hieman miten sen nyt ottaa ja keneltä kysyy. Riippuu miten syvälle asiaan haluaa mennä. Oleellisimpia asioita kuitenkin lienevät ainakin seuraavat. 

2. Emulsio vs. sensori

Filmikamerassa kuva tallentuu filmille kun taas digikamerassa sensorin avulla muistikortille. Tämä lienee kutakuinkin itsestään selvää, mutta se on kuitenkin se isoin ja perustavanlaatuisin ero.

Filmi on käytännössä läpinäkyvää muovikalvoa, jossa on valoherkkä emulsiopinnoite toisella puolella. Siihen projisoitu kuva tallentuu filmille latentiksi, eli piileväksi kuvaksi siihen saakka kunnes se kehitetään kemikaaleilla. Kuvaa ei siis näe heti eikä välttämättä edes seuraavana päivänä, vaan sitten kun rullan on kuvannut täyteen ja kehittänyt filmin.

Miten filmin emulsio toimii?

Filmin emulsiolla olevat hopeahalidikiteet reagoivat valoon, fotonien osuessa niihin. Fotonin osuessa kiteeseen, rikkoo se hopea-atomin ja halogeenin välisen siteen, joka muodostaa latentin kuvan. Varsinaisen kuvan muodostumisesta siis puuttuu kaikki tietoteknisyys ja kuva syntyy käytännössä fysiikan ja kemian ihmeiden ansiosta. 

Kuinka digikamera tallentaa kuvaan?

Digikamerassa objektiivin läpi projisoituva kuva taasen osuu filmin sijasta sensoriin. Tämän jälkeen tapahtuu asioita, joista harvempi meistä tietoteknisesti sen kummemmin tietämättömistä ymmärtää mitään. Sensori vastaanottaa kuvan kuten filmikin, mutta sen jälkeen tieto kulkee kameran softien läpi, muuttaen kuvatiedon ykkösiksi ja nolliksi ja lopulta tallentuen tiedostoiksi muistikortille. 

Filmi- ja digikameroiden yhtenäisyydet

Jos puhutaan esim. järkkäreistä, eli yksisilmäisistä peilikameroista, on niiden perusperiaate suhteellisen sama, riippumatta siitä onko se filmi- vai digikamera. Kaikissa kameroissa on linssi, jonka kautta kuva projisoituu sensorille tai filmille. Kummatkin kamerat noudattelevat enemmän tai vähemmän samoja toimintaperiaatteita.

Kummassakin on suljinajat ja erikokoiset himmenninaukot jne. Filmikameroissa tyypillisesti asiat tapahtuvat huomattavasti alkeellisempaa teknologiaa hyödyntäen, eli esim. puhtaasti mekaanisesti, kun taas digikamerat ovat täysin riippuvaisia sähkövirrasta ja niissä kaikki on elektronisesti ohjattua. 

Samat perusperiaatteet

Filmi- ja digikameroilla on siis hyvin paljon yhteistäkin ja voisi ehkä kuvitella, että kuvaaminen ei ole oleellisesti sen erilaisempaa riippumatta siitä kummalla kuvaa. Tässä moni voi olla täysin eri tai samaa mieltä. Itse olen sitä mieltä, että filmikuvaamisen hallitessa, ei valokuvauksen perusperiaatteiden hallitseminen ja ymmärtäminen olen sen vaikeampaa, kuvaapa sitten digikameralla tai millä tahansa. Eli jos nyt ei oteta huomioon sitä, että olen tumpelo digijärkkäreiden kanssa, niiden monimutkaisuuden takia, vallitsevat samat valotuksen lainalaisuudet, kuvasipa kummalle tahansa. 

Filmille syntyy fyysinen kuva

Yksi oleellinen digi- ja filmikuvan ero liittyykin siihen kuvan fyysisyyteen. Filmille syntyy fyysinen kuva, joka tuntuu hyvin konkreettiselta ja käsinkosketeltavalta monellakin tapaa. Ensinnäkin siksi, että sen oikeasti voi ottaa käteen ja arkistoida piirongin laatikkoon, kun taas digikuva on immateriaalinen siihen saakka kunnes se tulostetaan (mitä ei hirveän usein edes tapahdu).

Filmikuva tuntuu todellisemmalta

Kun mennään ihan tiedon filosofian tasolle, tuntuu filmikuva oudolla tapaa todellisemmalta sillä se on kuitenkin muodostunut juuri niistä kyseisistä valonsäteistä, mitkä kimposivat subjektista filmille. Ne nimenomaiset fotonit, jotka synnyttivät kuvan, kimposivat sen edesmenneen lähimmäisen ihon ja vaatteiden pinnalta juuri sille kyseiselle emulsiolle, jota pitelet käsissäsi. Negatiivilla oleva kuva on suoraan ollut konkreettisesti yhteydessä subjektiin.

Digikuva on jossain määrin taas kameran tietokoneen luoma tulkinta sensorille osuneesta tiedosta ja sen pohjalta kirjoitettu tiedosto. Mika Elo esittääkin teoksessaan Valokuvan medium sellaisia kiinnostavia kysymyksiä kuten onko digikuva oikeasti edes valokuva? 

3. Kustannukset ja kuvien määrä

Konkreettisia, kuvauskokemukseen liittyviä erovaisuuksia on tietenkin monia. Näitä ovat mm. kustannukset ja se kuinka monta kuvaa kerralla pystyt ottamaan. Kuulostavat ehkä pikkujutuilta, mutta niihin liittyy itseasiassa erittäin monta seikkaa, jotka vaikuttavat kuvauskokemukseen oleellisesti. 

Filmirullaan mahtuu rajallinen määrä kuvia

Filmirullalle mahtuu hyvin rajallinen määrä kuvia. Tyypillisesti kinofilmirullalle mahtuu joko 36 tai 24 kuvaa. Keskiformaatille kuvatessa rullalle mahtuu tyypillisesti 12 kuvaa. Filmihän on vähän niinkuin kerälle rullattu sensori ja se vie fyysistä tilaa.

Kameran sisään mahtuu kerrallaan vähäinen määrä filmiä. Monen diginatiivin korvaan 36 kuvaa voi kuulostaa tajuttoman pieneltä määrätä kuvia, siitä kahdestatoista puhumattakaan.

Filmi pakottaa harkitsemaan

Filmikuvausmentaliteettiin yleisesti kuitenkin kuuluu tietynlainen harkitsevaisuus ja herkistyminen. Muistikortillehan mahtuu satoja tai tuhansia kuvia, joten ei ole väliä miten paljon ruutuja tuhlaa, jolloin myös ns. turhia otoksia tulee aika usein otettua.

Filmi ikäänkuin pakottaa, tai ainakin rohkaisee harkitsemaan miksi ja milloin painaa suljinta. Koska jokainen filmirulla maksaa aikaa ja vaivaa, herkistää se keskittymään kuvaamiseen ja puntaroimaan tarkemmin kuvanoton motiivia. Koska kuvaa ei myöskään näe saman tien, kannustaa filmi keskittymään etsimessä näkyvään kuvaan huomattavasti enemmän.

Useinhan digikameralla kuvatessa kuvasta tarkistetaan ns. virheet kuvan oton jälkeen taustanäytöltä (chimping) ja jos otos ei miellyttänyt, voidaan ottaa heti perään seuraava. Filmillä kuvatessa pääsee rahoistaan eroon hyvin nopeasti samanlaisella kuvaustahdilla, joten jokaista otosta tulee mietittyä ja harkittua enemmän. Voisi melkein sanoa, että filmi milteinpä pakottaa olemaan enemmän läsnä kuvan ottamisessa. 

4. Juoksevat kustannukset

Yllättävän pienetkin rajoitteet, kuten kuvien määrä, voi siis vaikuttaa hyvin oleellisesti. Toinen oleellinen seikka on kustannuspuoli. Filmille kuvatessa käyttökustannuksia on tietenkin enemmän, sillä tyypillisesti joudut omalla rahallasi ostamaan liikkeestä filmin. Parilla kympillä saa noin muutaman rullan hyvää filmiä ja siinäkin on jossain mielessä hyvin rajallinen määrä kuvia.

Tietoisuus kustannuksista vaikuttaa niin ikään kuvausmentaliteettiin hyvin paljon. Itse näen tämän ainoastaan positiivisena asiana. Perus intuitiohan nimittäin sanoo, että filmille kuvaamisen täytyy olla huikean kallista hupia, mutta oikeastaan se ei ole. Riippuu tietenkin kuinka paljon kuvaa ja mistä hankkii filminsä jne.

Kuinka nopeasti filmirulla tulee täyteen?

Itse kuvaan tyypillisesti yhtä filmirullaa noin viikon verran ja joskus tuntuu, että siinäkin ajassa saa ihan tosissaan kiirehtiä saadakseen koko rullan täyteen. 36 harkittua ja hyvää kuvaa ei ole oikeasti kovin helppo tehtävä kun oikein miettii. Saahan sen rullan täyteen jos pitää menemään ihan sarjatulella, mutta jos tavoitteena on oikeasti saada kasaan miltei neljäkymmentä hyvää kuvaa, ei se niin helposti välttämättä käykään.

Filmikuvauksen kustannukset

Itse kulutan tyypillisesti noin 20€ kuussa filmiin, joka ei mielestäni ole kovin suuri summa miltään harrastukselta. Sillä saa muutaman rullan ammattitason mustavalkofilmiä. Digikuvauksessahan ei tietenkään ole minkäänlaisia vastaavia juoksevia kuluja, mutta en silti menisi välttämättä sanomaan filmiä varsinaisesti kalliiksikaan. 

5. Aloituskustannukset

Filmikameran saa törkyhalvalla. Joitakin merkkejä lukuunottamatta, filmikamerat ovat erittäin edullisia tai jopa ilmaisia. Toki ne ovat tyypillisesti vanhoja, joten onkin eri juttu toimiiko sukulaisen kaapin perältä pelastettu vanha järkkäri enää. Saattaa ihan hyvin toimiakin, jos käteen osuu joku hyvin tehty kunnon mekaaminen peli, jotka kestävät aikaa leikiten.

Filmikameran voi löytää edullisesti

Itse olen ostanut tai pelastanut jostain varmasti kymmeniä filmikameroita pikkurahalla. Kirpputorilöydön toimivuudesta ei välttämättä ole takeita, eli jos haluaa suoraan päästä ilman säätöjä hyvään kameraan käsiksi, löytyy esim. Kameratorilta tuhansia ja tuhansia tarkistettuja ja huollettuja kameroita ja tarvikkeita.

Jo joillakin kymmenillä euroilla saa hyvän kameran ja parin sadan budjetilla valikoima onkin jo aivan huikea. 

Kehityksen kustannukset

Filmikuvauksessa on toki muitakin kustannuksia kuin pelkän kameran hankinta. Jos kuvien kehittäminen kotona kiinnostaa, pitää tietenkin hankkia kemikaalit ja välineet. Kaikki tarvittavat kemiat saanee nippa nappa alle viiden kympin haalittua ja ne riittävät kymmenien ja kymmenien filmirullien kehittämiseen, jolloin kehittämiskustannuksia ei välttämättä tuli kuin euro tai pari per rulla.

Kehitysvälineet, kuten kehitystankit, mitta-astiat jne. eivät maksa aivan kamalasti nekään. Maksoin omasta kehitystankistani 10€ Facebookin filmikuvausryhmässä ja labra-astiastoni olen haalinut pikkuhiljaa kasaan kirpputoreilta. Niistä kallein on tainnut maksaa neljä euroa. Ennen niitä käytin partaäijä-jogurttiämpäreitä ja muuta roinaa keittiön kaapista. 

Yhteenveto filmikuvauksen aloituskustannuksista

Eli vaikka filmikuvauksessa on juoksevia kustannuksia jonkin verran enemmän, tulee se aloituskustannuksien muodossa huomattavasti halevemmaksi kuin digikuvaamiseen ryhtyminen. Tokihan digikamerankin saa halvalla, mutta satasen maksava vanha digirunko ja halvin mahdollinen Canonin 50mm f1.8 eivät välttämättä vie kamalan pitkälle.

Digikaluston hinta

Tyypillisesti digikaluston hankkiminen on huikean paljon kalliimpaa, erityisesti jos hankkii välineensä uutena. Puhutaan helposti tonnista tai parista. Filmimaailmassa esim. Leicat ja Hasselbladit ovat tunnetusti ökyhintaisia. Enemmänkin siis tuhansien kuin satojen eurojen luokkaa. Ne ovat kuitenkin pienoisia poikkeuksia.

Filmikuvauksessa pääsee alkuun parilla sadalla

Parin sadan budjetilla pääsee filmikuvauksessa erinomaiseen alkuun. Sillä hinnalla saa kameran, joka on tehty kestämään ja joka on suunnattu ammattilaiskäyttöön. Esimerkiksi oma Olympus OM-2n -kamerani maksoi Kameratorilla muistaakseni 50€ ja kyseessä on aikansa huippumalli, jota ei ikä helposti paina. 

6. Nopeus, käytännöllisyys ja muiston säilyvyys

Digitaalinen kuvaaminen on tunnetusti nopeampaa kuin filmille kuvaaminen. Kuvan näkee saman tien kun taas filmillä joutuu odottamaan, että kuvat saa ensin kehitettyä. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? Ehkä se on kumpaakin samaan aikaan. Jos välittömyys on ehdottoman tärkeää, ei filmille kuvaaminen välttämättä ole sopiva vaihtoehto. Toisaalta tämä on todella tulkinnanvarainen seikka.

Hitaampi prosessi

Monet pitävät filmille kuvaamisen suurimpana etuna sitä, että se on prosessina huomattavasti hitaampaa, vaikka se maalaisjärjellä ajateltuna ei tunnu välttämättä käytännölliseltä. Ehkäpä moni hääkuvaaja ei ensisijaisesti kuvaisi filmille käytännön syistä, mutta noin muuten kuvaamisprosessin hitaudella saattaa olla muita hyödyllisiä lieveilmiöitä, kuten kuvaustilanteelle herkistyminen sekä harkintakyvyn ja pelisilmän parantuminen. 

Negatiivi säilyy satoja vuosia

Toisaalta taas negatiivi säilyy todistetusti ainakin sata vuotta ja varmasti paljon pidempäänkin. Mikä on tiedoston elinkaari? Kuinka pitkään digikuva ylipäänsä voi säilyä? Jos tiedosto ei korruptoidu, on sillä siitä huolimatta iso riski hävitä joka kerta kun vaihdat tietokonetta tai älypuhelinta tms. Kovalevytkään tokkopa säilyvät kymmeniä vuosia käyttökelpoisina ja monimutkaisellakin varmuuskopiosysteemeillä ei ole takeita siitä, että kuvatiedostot säilyvät tallessa kymmeniä vuosia. 

Olen itsekin jokuset häät kuvannut… noh, oikeasti vain parit. Toiset olivat siskoni häät ja osan kuvista halusin ehdottomasti ottaa filmille, sillä tiedän, että se arkistoituu vaivatta kymmeniä tai satoja vuosia. Vanhoina mummoina ja pappoina voimme edelleen kaivaa negatiivit siskoni kanssa jostain laatikostani ja muistot ovat edelleen säilössä.

Digikuvien säilöminen

Kuka edes tietää millaista tietotekniikka on joskus 60 vuoden päästä? Jos kuvitellaan, että tiedostot säilyvät siihen asti, onko meillä siitä huolimatta vielä laitteita, joilla tutkia sata vuotta vanhoja kuvatiedostoja? Tietotekniikka tuntuisi muuttuvan niin nopeasti.

Vielä viisi vuotta sitten poltin varmuuskopioni CD:lle ja tänä päivänä yhdessäkään tietokoneessa ei ole enää CD-asemaa. Melko turhaa työtä tuli tehtyä. Joskus teininä kuvaamani negat ja printit ovat tosin edelleen sängyn alla olevassa smart store -laatikossa, jonka voin milloin tahansa vetää sieltä kissankarvojen keskeltä esiin ja katsoa kuvia. 

Eli onko siis filmikuvaus käytännöllistä? Riippuu jälleen miten sen ottaa. Jos käytännöllisyys on sitä, että kuva säilyy helposti koko eliniän, sanoisin, että filmi on erittäin käytännöllistä. Jos taas käytännöllisyys on sitä, että kuva pitää nähdä heti ja saada Instagramiin wifiä pitkin seuraavan minuutin sisällä, digikuvaaminen vie pidemmän korren. 

7. Välitön tyydytys ja kuvan objektiivinen kokeminen

Filmin kehittäminen on maaginen hetki. Negatiivirulla on joka kerta yhtä palkitsevaa vetää kehitysprosessin jälkeen tankista ulos ja nähdä fyysiset kuvat filmillä omin silmin. Itse kuvaan enimmäkseen hybridi-prosessina, eli skannaan negatiivini, jotta pystyn jakamaan niitä Instagramissa jne.

Negatiivien säilöminen

Negat tietenkin säilön arkistointitaskuihin ja laitan laatikkoon talteen. Omistan myös suurennuskoneen ja pimiövälineet, mutta en tällä hetkellä tee negoistani pimiövedoksia lainkaan. Se tosin on yksi tälle vuodelle kaavailemistani filmihankkeistani. Toistaiseksi kuitenkin olen tyytynyt vain skannaamaan negat. 

Filmikuvan näkee vasta myöhemmin

Skannausvaiheeseen päästessäni on rullan ensimmäisen ruudun kuvaamisesta saattanut kulua monta päivää tai jopa viikkoa. En useinkaan edes muista mitä kaikkea olen kuvannut. Tästä syystä kuvat näkee hyvin objektiivisesti, mikä on iso osa filmikuvauksen viehätystä.

Tämä on iso ero digikuvaamiseen nähden. Digikuvanhan näkee tunnetusti saman tien taustanäytöltä. Omasta mielestäni kuvan kokeminen tuntuu hyvin erilaiselta riippuen siitä näkeekö sen käytännössä vielä kuvaustilanteessa ollessaan vai onko välissä kulunut aikaa. Onko tällä sitten käytännössä mitään väliä? Sanoisin, että on. Se tuo mielestäni hyppysellisen lisäarvoa, kun kuvaustilanteesta on ehtinyt jo etääntyä sen verran, että näkee kuvan objektiivisesti, ikäänkuin toisen ihmisen silmin.

Etäisyys antaa objektiivisuutta

Kuvan näkee analyyttisemmin, mikä on tietenkin tärkeää kehittymisen ja oppimisen kannalta. Kuvan heikkoudet ja vahvuudet paljastuvat selkeämmin. Filmikuvauksessa ei pääse kokemaan välitöntä tyydytystä. Se kasvattaakin malttia ja pitkäjänteisyyttä. Malttamattomalle kuvaajalle se voikin olla jokseenkin raastavaa, mutta palkinto tuntuu aina suurelta kun kuvat sitten lopulta näkee.

8. Chimping, eli kuvien jatkuva katsominen ruudulta

Välittömään tyydytykseen liittyen, filmi- ja digikuvauksen välillä vallitsee muuan iso ero, joka on jo aiemmassa kappaleessakin mainittu kuvan näkeminen ruudulta. Termi chimping tarkoittaa sitä kun digikuvatessa, kuvaaja tarkistaa jokaisen kuvan välittömästi taustanäytöltä.

Vaikka kuvan näkeminen välittömästi onkin digikuvauksen yksi vahvuuksista ja itsestäänselvää monelle nykypäivän kuvaajalla, voi se kääntyä myös itseään vastaan ja olla jopa haitaksi kuvaamiselle.

Miksi kuvien jatkuva vilkuilu on huono juttu?

Chimppaaminen nimittäin vie huomion pois itse kuvaamiselta ja monen ansioituneen kuvaajan mielestä olisikin suotuisampaa olla vilkuilematta taustanäyttöä otosten välillä. Filmikamerallahan tätä ei edes pysty tekemään ja olen huomannut, että olen itse valokuvaajana hyötynyt suuresti päästyäni eroon tästä tavasta. Kun olettaa kameran näyttävän miten kuva onnistui, siirtyy vastuu erheellisesti kuvaajan harteilta pois.

Kuvan ottaminen ei tunnu niin arpapelimäiseltä kun ottaa kuvan esivisualisoinnista itse vastuun. Chimppaaminen on vähän kuin kysyisi kameralta: “onnistuikohan tää nyt?” mikä on pienoinen epävarmuuden ilmaisu.

Filmikuvaus kasvattaa itsevarmuutta

Chimppaamatta jättäminen taas osoittaa itsevarmuutta siitä, että tietää mitä tekee ja millainen kuvasta tulee. Sen lisäksi se auttaa pitämään huomion subjektissa, mikä on ensiarvoisen tärkeää, jos kyseessä on tarkkaa ajoitusta vaativa tai nopeasti muuttuva aihe. Kuvat ehtii kyllä katsoa myöhemminkin ja kuvaustilanteessa kannattaa mielummin olla mahdollisimman läsnä hetkessä.

Filmikameran kanssa, kuvauskokemuksen kertyessä, on erittäin ilahduttavaa huomata miten hyvin ilman minkäänlaisia digitaalisia näyttöjä tai muita apuvälineitä sitä pystyy esivisualisoimaan mielessään kuvan ja miten hyvin se parhaimmillaan vastaa lopputulosta.

Kerran kuvan otettuani totesin ääneen, että tästä tuli tosi hyvä kuva. Kaverini kysyi, että mistä tiedän kun en ole nähnyt vielä kuvaa. Kokemuksen karttuessa sen vaan tietää, sillä valmiin kuvan oppii näkemään mielessään eikä asiaan tarvitse hakea varmistusta kameran näytöltä.  

9. Optiikka, filmilaadut, kuvanlaatu ja fiilis

Filmi- ja digikuvien kuvanlaadussa on selkeitä eroja. Kummasta sitten tykkää enemmän, on jälleen puhtaasti henkilökohtainen makukysymys. Ei voi sanoa kumpi on varsinaisesti parempi kuin toinen. Joillekin kuvanlaatu on sama kuin tarkkuus.

Itse en näe ultimaattista tarkkuutta läheskään niin tärkeänä asiana kuin monia muita kuvanrakennuksellisia faktoreita. Pikseleiden kyylääminen suurennuslasilla ei yleisesti ottaen kuulu filmikuvaukseen, mutta tuntuu olevan yleistä digikuvauksessa.

Kumpi on tarkempi?

Jos pixel peeppaamiseen lähdetään, voisi väittää, että digikuvat yleisesti ottaen ovat tarkempia ja väittämä varmasti suurimmaksi osaksi pitääkin paikkaansa. Tarkkuuteen liittyy kuitenkin aika iso harhakuvitelma siitä, että filmikuvat eivät olisi tarkkoja tai vanhoilla objektiiveilla ei pysty ottamaan tarkkoja kuvia. Se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Valmistajat ovat osanneet tehdä erinomaista optiikkaa jo sadan vuoden ajan ja monissa esim, 1950—70 -lukujen objektiiveissa on erinomainen kuvanlaatu ja ne ovat optisesti samoilla viivoilla nykyisten objektiivienkin kanssa. Tarkkuusfanaattisuus on johtanut jopa siihen, että valmistajat suunnittelevat objektiivinsa pikemminkin teknisesti täydellisiksi muun piirtokyvyn ja fiiliksen kustannuksella. Esim. mikrokontrastiin ei välttämättä kiinnitetä niin paljon huomiota, kunhan objektiivi kestää vertailua tarkkuustesteissä.

Mutta kuinka moni tutkii valokuvia todellisuudessa suurennuslasin kanssa? Ja mitä väliä on absoluuttisella teknisellä tarkkuudella jos koettu tarkkuus on riittävän hyvä ja optiikan suunnittelussa priorisoitu piirron fiilispohjaisuutta? 

Myös filmikuvat voivat olla absoluuttisen tarkkoja

Filmikuvalla voi saada absoluuttisen tarkkaa jälkeä jos niin haluaa. Filmikuvauksessa usein tosin pienet virheet, kuten rakeisuus, valovuodot, värivirheet ja jopa pölyhiukkaset kuvassa nähdään pikemminkin taiteellisina tehokeinoina kuin virheinä ja niitä vaalitaan. Itse ainakin kuulun siihen filmikuvaajien kuppikuntaan, joka pitää hyvin rouheista kuvista ja haen filmikuvilta nimenomaan pientä yllätyksellisyyttä ja koen mahdolliset tekniset epätäydellisyydet pikemminkin ominaisuuksina. 

Filmikuvaamisessa yleinen ilmiö on se, että kuva tuntuu valmiilta sellaisenaan.

Mitä kuvanlaadusta voi päätellä?

Windows XP:n legendaarinen viherniittyinen taustakuva on varmasti nykyisten sukupolvien nähdyin valokuva. Harva tosin on varmaan tullut ajatelleeksi, että kyseessä on tietenkin filmikuva, mutta ei sitä kuvanlaadun perusteella voisi päätellä. Kuva on otettu vuonna 1996, Fuji Velvia -filmille,1982 vuoden Mamiya RZ67 -keskiformaatin kameralla.   

Itse olen ollut jopa hieman yllättänyt miten hyvää jälkeä monet vintage-linssit piirtävät. Oletukseni on ehkä ollut se, että vanhalla optiikalla kuvaan tulisi välittömästi ehta vintage-fiilis, mutta aika usein filmikuvan omaleimainen fiilis tulee enemmänkin käytetystä filmistä.

Filmien ominaispiirteet ja kuvanlaatu

Kaikilla filmeillä on ominaispiirteensä ja kuvanlaadulliset ominaisuutensa. Filmikuvaamisessa yleinen ilmiö on se, että kuva tuntuu valmiilta sellaisenaan, kun taas digikuvaa on hankala malttaa olla ränkläämättä Lightroomissa tai Photarissa.

Siinä missä digikuvaan lämätään usein päälle omat presetit tai filtterit, on filmissä usein nämä vivahteet jo itsessään ja todella usein kuvat tuntuvat täydellisiltä sellaisinaan. En useinkaan keksi mitään korjattavaa filmikuvistani, mitä kuvanlaatuun tulee. Ehkä pieni sävyjen korjailu korkeintaan. Jotkin filmit ovat suorastaan käsittämättömän kauniita, kuten esimerkiksi Kodak Ektar 100 -värifilmi, jossa on silmiä hivelevä väripaletti.

Tunnelmallinen raekoostumus

Joissakin filmeissä taas on uskomattoman hieno tai tunnelmallinen raekoostumus, jota on hyvin vaikea tai mahdoton simuloida digitaalisesti. Filmin rakeisuudessa on jotain hyvin autenttista, jota ei täysin pysty replikoimaan lisäämällä Photoshopissa keinotekoista kohinaa.

Monet sanovat, että filmikuvissa on sielua ja mitä ikinä se sitten lieneekin, olen siitä samaa mieltä. Itse en välitä laskennallisen tarkasta jäljestä tai siitä onko kuva välttämättä kulmasta kulmaan tarkka. Filmikuvissa usein tuppaa olemaan jotain nyanssitason vivahteita, joka tuo niihin sen kuvanlaadullisen viehätysvoimansa. 

10. ISO-arvo

Yksi miinuspiste filmille digitaaliseen verrattuna on ISO-arvo. Filmille kuvatessa herkkyyttä ei voi vaihtaa kuvasta kuvaan, vaan filmin herkkyys on mitä on ja kaikki 36 kuvaa, eli koko rullan ajaksi joutuu omistautumaan kyseiselle herkkyydelle.

Filmikuvauksessa ISO-arvoon tosin ei suhtauduta muuttujana samaan tapaan kuin digikuvauksessa. Digikuvauksessa tuntuu vallitsevan se käsitys, että kuvatessa säädetään suljinnopeus, aukko ja ISO-arvo. ISO-arvo tosin perinteisten oppien mukaan ei pitäisi olla variaabeli, koska perinteisestihän sitä ei voida vaihtaa.

Itseäni tämä ei tosin ole ikinä sen kummemmin haitannut, vaikka olenkin sekä filmi- että digikuvaaja. Monesti käytän kahta kameraa, joista toisessa on nopea filmi ja toisessa hidas filmi sisällä. Tai vaihtoehtoisesti toisessa nopea mustavalkofilmi ja toisessa hidas värifilmi tms.

Suosikkifilmini kautta aikain on Kodak Tri-X 400, jonka pushaan yleensä yhden aukon verran, eli kuvaan sen ISO 800 mukaan, joka on erittäin hyvä yleisherkkyys useimpiin kuvaustilanteisiin. Pystyn kuvaamaan f2.8 -objektiivilla sillä herkkyydellä käsivaralla vielä suht hämärissäkin sisätiloissakin. Toisinaan olisi kätevää pystyä säätämään filmin herkkyyttä lennosta, mutta mikään deal breaker se ei tosiaan ole. 

11. Yksityisyys

Monet filmikuvauksen puolestapuhujan painottavat myös yhtä yllättävää seikaa, nimittäin filmikuvien yksityisyyttä. Filmikuvien ei välttämättä ikinä tarvitse päätyä digitaaliseen muotoon, joten ne ovat täysin privaatteja.

Kännykkäkuvat saattavat lentää suoraan pilvipalveluun paikkamerkintätietoineen päivineen kasvojentunnistuksineen. En ole foliohattutyyppiä, mutta toisinaan arvelluttaa kuinka privaatteja kännykkäkuvani todella ovat.

Uusissa digikameroissa käsittääkseni on GPS-paikkatunnistus automaattisesti kytkettynä, joka kirjoittaa kuvan metatietoihin missä se on otettu ja käytännössä pystyy piirtämään liikehdinnästäsi tarkkaa karttaa.

Mutta onhan meillä jo kaikilla älypuhelimet taskussa, joka varmaan tekee samaa, ja nykypäivänä yksityisyys on muutenkin jo niin menetetty, joten ehkä kukaan ei enää sen perusteella jätä kameraa ostamatta. Mutta jos yksityisyys yhtään huolestuttaa, ehkä filmikuva on oikea valinta. Skannaamaton negatiivi ei koskaan voi vuotaa vääriin käsiin kännykän, tietokoneen tai kameran tietoturvaongelmien takia. 

12. Oppiminen ja perusteiden hallitseminen

Filmille kuvatessa joutuu opettelemaan valokuvaamisen perusteet pohjamutia myöten. Jälleen tullaan siihen kiinnostavaan vastakkainasetteluun, että jotkin digi- ja filmikuvauksen eroavaisuudet ovat samaan aikaan niiden heikkouksia ja vahvuuksia. Tästä hyvä esimerkki on se, että digikuvaa voi parannella mielin määrin jälkikäteenkin kuvankäsittelyssä.

Digikuvan voi pelastaa kuvankäsittelyssä

Erityisesti RAW-tiedostossa on niin paljon kuvadataa, että periaatteessa täysin väärin valotetun kuvankin voi pelastaa Lightroomissa. Ihan tavallinen jpg-tiedostokin sisältää niin paljon kuvatietoa, että näppärissä käsissä paria kurvia säätämällä Photoshopissa sitäkin saa jälkikäteen muokattua hyvin paljon. Sanon tämän kokemuksen syvällä kurkkuäänellä, sillä olen käyttänyt Photoshopia vuodesta 1997 saakka. Huoh, tulipas vanha olo tuon sanottuani.

Digikuvaa (ja skannattua filmikuvaakin) voi siis vasaroida jälkikäsittelyssä oikeastaan niin paljon kuin haluaa. Kuulostaa oikein hyvältä, mutta eikö tästä seuraa se ongelma, että vastuu valotuksen ymmärtämisestä poistuu kuvaajan harteilta, jos lähdetään siitä, että kaiken voi pelastaa vielä Lightroomissa? 

Pahasti alivalottunut filmikuva ei enää olekaan pelastettavissa jälkikäsittelyssä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää opetella kuvaamaan paremmin.

Filmikuvaus pakottaa perusoppien äärelle

Filmille kuvatessa joutuu huomattavasti konkreettisemmin kasvokkain kuvausvirheidensä kanssa ja se kannustaa hieman toisenlaiseen ajatteluun kuin digikuvaaminen. Filmikuvaaminen pakottaa perusoppien äärelle.

Pahasti alivalottunut filmikuva ei enää olekaan pelastettavissa jälkikäsittelyssä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää opetella kuvaamaan paremmin. Ehkä seuraavalla kerralla muistaa ottaa vastavalon paremmin huomioon tai kiinnittämään muihin todellisiin kuvausolosuhteiden reunaehtoihin huomiota.

Lopputuloksena on tietenkin myös luonnollisempi ja parempi jälki, sillä Lightroomissa moukaroitu kuva ei ikinä voi näyttää yhtä luonnolliselta kuin oikein valotettu kuva, vaikka noin muuten sillä on mahdollista valjastaa käyttöön suurempi määrä kuvadataa. Tästä hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi liiallisuuksiin viedyt HDR-kuvat, joista luonnollisuus on kaukana laajoista muokkausmahdollisuuksista huolimatta. 

Filmikuvaus on loistava tapa opetella perusteet

Perusteiden oppiminen onkin yksi yleisimpiä argumentteja filmikuvauksen puolesta. Itsekin allekirjoitan omakohtaisen kokemuksen kautta, että filmikuvaus todella on yksi parhaimmista keinoista oppia valokuvausta. Se ei ehkä ole helpoin tai nopein keino, mutta kuten kaikissa taidoissa, niin se asia vaan usein tuppaa olemaan. Perusteet hallitessa kaikki muukin on helppoa. 

13. Lopuksi

Filmi- ja digikuvaamisen eroavaisuuksia on huikea määrä, joista osa on ihan itsestäänselviä. Jotkin seikat taas ovat aivan pieniä yksityiskohtia ja aivan henkilökohtaisesta kokemuksesta kiinni. Listaa siis voisi jatkaa ja täsmentää vaikka loputtomiin.

Tarkoituksenani oli listata vain muutama oleellisin seikka lyhykäisesti, mutta huomasin tätä kirjoittaessa, että mitä enemmän asiaa miettii, sitä enemmän eroja tulee mieleen. Varmasti jotain tärkeää jäi mainitsemattakin.