Arvostelussa Fuji Velvia 100 diafilmi (keskiformaatti)

Tällä kertaa testaamme Fujifilmin väridiafilmiä nimeltä Velvia 100 keskiformaatin 120-rullafilmin muodossa. Diafilmit lienevät meille kaikille vähän vanhemmalle väelle tuttu muisto. Ennen digiaikaa nimittäin ne puuduttavan tylsät lomakuvat oli toisinaan tapana katsoa diaesityksinä, eli projisoituna diaprojektorin avulla valkokankaalle tai olkkarin seinälle.

Mikä on diafilmi?

Diakuvat, tunnetaan englanninkielisessä termistössä myös nimellä slide film, ovat värinegatiivikuvista poiketen positiivikuvia. Kaikki vanhan liiton kuvaajat toki tietävät tämän, mutta tuoreemmille filmikuvaajille ajattelin olevan hyvä idea ennen varsinaiseen arvosteluun menemistä, kerrata hieman mistä diafilmeissä yleisesti ottaen on kyse.

Negatiivin ja positiivin ero

Siinä missä esim. Kodak Ektarista, joka on meille useimmille tuttu värinegatiivifilmi, pitää skannauksen yhteydessä kääntää värit negasta positiiviksi (tai ottaa kuvasta vedokset, jonka aikana sama flippaus luonnollisesti tapahtuu) ei diafilmille tarvitse moista temppua tehdä. Dia on sellaisenaan valmis paljaallakin silmällä katsottavaksi. Negoistahan ei sellaisenaan ota varsinaista tolkkua, sillä kaikki värit ja sävyt ovat käänteisiä, eikä niitä voi esimerkiksi projisoida valkokankaalle.

Muita tunnettuja diafilmejä

Muita tunnettuja diafilmejä ovat esimerkiksi Kodachrome, joka lienee yksi maailman kaivatuimmista ja arvostetuimmista värifilmeistä. Kodachromea ei enää valmisteta, mutta se on jäänyt vanhan liiton filmikuvaajien muistoihin kuin nuoruuden kesäheila.

Kodachromen kulttimaineesta kertonee jopa se, että taannoin ilmestyi jopa se saman niminen elokuvakin, jonka juoneen kyseinen filmi oleellisesti liittyy. Kodachromen paluuta markkinoille ei alan asiantuntijoiden mukaan todennäköisesti ikinä tulla näkemään, mutta Kodak, kuten kaikki tiedämme, on kuitenkin yrittänyt vastata kysyntään tuomalla toisen kulttimaineisen diafilmin — Ektachromen — takaisin markkinoille.

Myös sen ympärillä käy tällä hetkellä melkoinen hypetys, joten sikälikin on ajankohtaista paneutua muuhunkin diafilmitarjontaan juuri nyt.

Filmirulla pönttöön ja menoksi!

Velvia 100 on itselleni uusi tuttavuus. Tämä oli lisäksi ensimmäinen kerta kun kuvasin diaa keskiformaatilla. Työkaluna minulla toimi vanha kunnon Rolleiflex. Olen ensisijaisesti mustavalkokuvaaja, mutta toisinaan esim. pikku metsäretkellä on kunnon värifilmi kyllä poikaa. Otin aiemmin tässä syksyllä siis Velvialla varustetun Rolleiflexin pönttökameran mukaani lähtiessämme koirani ja puolisoni kanssa sieniä pyydystämään.

Päivänvalotasapainotettu filmi

Velvia on päivänvalotasapainotettu filmi, eli sisätiloihin se ei ole kaikista paras valinta. Sen ensisijainen käyttötarkoitus lieneekin käsittääkseni nimenomaan luontokuvaus. Oli kaunis syyssää ja luonto oli mitä värikkäimmillään. Puitteet olivat kutakuinkin siis kohdillaan Velvialle. Aivan kaikki ei kuitenkaan mennyt niinkuin elokuvissa.

Filmin ominaisuudet

Kuten filmin nimikin jo kertoo, on kyseessä hitamman puoleinen, eli ISO 100 herkkyyksinen filmi. Erehdyksessä kuitenkin muistin, että kyseessä oli ISO 400 filmi. Ennätin kuvata noin puolet rullasta siis pari aukkoa väärillä asetuksilla, aiheuttaen melkoista alivalottumista.

Jos kyseessä olisi mustavalkofilmi tai värinegatiivifilmi, ei parin aukon heitosta niin suurta haittaa olisi ollut, sillä niissä on valotusvaraa huomattavasti ennemmän kuin diafilmeissä, jotka ovat suorastaan tunnettuja herkkähipiäisyydestään.

Diafilmin valotus

Kodak Tri-x mustavalkofilmissä taitaa olla pari kolme aukkoa pelivaraa suuntaan jos toiseenkin, mikä siis karkeasti ottaen tarkoittaa sitä, että voit pari aukkoa vahingossa, tai taiteellisena tehokeinona, yli- tai alivalottaa kuvaa ilman, että kuva varsinaisesti menee mitenkään pilalle. Värinegatiivifilmikin on hyvin anteeksiantava valotuksen suhteen. Erityisesti ylivalottumista ne tyypillisesti kestävät pari kolme aukkoa vielä hyvin. Velvialla taas virallisten lähteiden mukaan valotusvaraa ainoastaan puoli aukkoa!

Dialle valottaminen todellakin on tarkkaa puuhaa. Yli- ja alivalottuminen näkyy todella anteeksiantamattomasti.

Oli kuin kohtalon ivaa, että juuri tämän filmin kanssa piti mennä sössimään kuvat. Käänsin epäonnen kuitenkin voitoksi, sillä kyseessä on kuitenkin yksi niistä seikoista, joista dialle kuvatessa on todellakin hyvä olla tietoinen. Saimme siis ihan luomuesimerkkejä nyt huonosti valotetuista diakuvista.

Velvian kuvanlaatu

Velvia tunnetaan hienoista väreistään — edellyttäen tietenkin, että se on valotettu oikein. Oma analyysini on se, että värisävyt ovat realistisen voimakkaat, muttei liioitellut. Kyseessä on ammattitason filmi, ja Fujifilmin laatustandardit mielessä pitäen, ei tule yllätyksenä, että kyseessä todellakin on huippulaadukkaan näköinen filmi. Rakeisuudesta ei etenkään keskiformaatin koossa ole tietoakaan ja kontrastia on juuri sopivasti.

E-6 kehitysprosessi

Velvia, kuten diafilmit yleensäkin, kehitetään E-6 -prosessissa. Värinegat tyypillisesti kehitetään C-41 -prosessissa, mutta diafilmillä ei ole siihen asiaa, ellei sitten tehokeinona halua eksperimentoida todella kummallisten värien kanssa.

Diafilmin käsittääkseni voi kehittää värinegaprosessina ja vice versa, mutta lopputulos muistuttanee siinä tapauksessa kuvaa, johon ollaan isketty kaikki mahdolliset Instagram-filtterit samaan aikaan päälle. Temppu tunnetaan myös nimellä cross processing.

Mistä hankkia, kehittää ja skannauttaa?

Velviaa myy Kameratori, jonka labra myös kehittää ja skannaa diaa. Oheiset esimerkkikuvat ovat niin ikään Kameratorin labrassa kehitettyjä ja skannattuja.

Esimerkkikuvia Velvialla

Oheiset esimerkkikuvat ovat ns. käsittelemättömiä skannauksia. Diapuristit oikeutetusti sanovat, että parhaimmillaan diat ovat valkokankaalle projisoituna, mutta meidän netti-ihmisten on nyt tyydyttävä näihin digitoituihin versioihin.

Jotta pystyisin antamaan mahdollisimman tarkan kuvan filmin ominaisuuksista, jätin tosiaan jälkikäsittelyn kokonaan sikseen. Eipä näitä kyllä sen kummemmin mielestäni edes tarvitsisi käsitellä tai parannella mitenkään. Laadullisesti Velvia on ihan huipputavaraa ja kuvat ovat sellaisenaan silmiä hivelevän kauniita.

Lisää esimerkkejä (ne alivalottuneet kuvat)

Kuten aiemmin artikkelissa oli puhetta, tuli puolet rullasta erehdyksessä kuvattua ISO 400 mukaan, eli käytännössä pari aukkoa liian nopeilla suljinajoilla. Arvoin pitkään, liittääkö näin epäonnistuneita kuvia lainkaan esimerkkikuviin, mutta kyllä tuo valoitusvara… tai siis sen puuttuminen, liittyy niin oleellisesti dialle kuvaamiseen, että ajattelin parin varoittavan esimerkkikuvan olevan paikoillaan.

Valotuksen epäonnistuminen

Kuten kuvista näkyy, on epäonnistumiskäyrä sangen jyrkkä ja brutaali. Kuten sanottua, on Velvialla vain puolisen aukkoa virhemarginaalia. Jos siis onnistuneen valotuksen asetukset todellisuudessa olisivat esim. 1/125 ja f3.5, tarkoittaisi suljinajan muuttaminen vaikka 1/250 (yhden aukon muutos) jo selkeää alivalottumista, joka taas ei värinegatiivi- tai mustavalkofilmillä olisi mikään ongelma. Koska kuvasin ISO 400 mukaan, oli suljinaikani pikemminkin 1/500, joka oli jo aika fataali virhe.

Virheiden kautta oppii

Onneksi puolivälissä rullaa tajusin virheeni ja sentään jäljelle jääneet kuvat sain kuvattua ihan oikeilla asetuksilla. Diafilmi ei ole edes siitä halvimmasta päästä ja kun ottaa huomioon, että Rolleiflexillä yhdelle 120-rullafilmille saa mahtumaan 6×6 kokoisia ruutuja huimat 12kpl, sitä todellaankin haluaa olla tuhlaamatta rahojaan yhdentekeviin valokuviin. Tämä on nyt sitä kantapään kautta oppimista.

Diafilmi muistuttaa jpg-kuvaa

Jos nykyihminen haluaa saada jonkinlaisen käsityksen dian valottamisesta, voisi sitä verrata digikameralla jpg:ksi kuvaamiseen. Väri- tai mustavalkonegatiivi on niin hyvä keräämään kuvainformaatiota, että sitä melkeinpä voisi verrata RAW-tiedostoon, josta voi tarvittaessa kaivaa sävyjä vaikka olisikin sekoillut valotuksen kanssa.

Alivalottunutta diakuvaa on vaikea pelastaa

Toki kyllä jpg:ssäkin on kuvainformaatiota oikeasti ihan mieletön määrä, eikä tämä mitenkään paras mahdollinen esimerkki ole, mutta langanpäästä saa varmaan riittävän hyvin kuitenkin kiinni niitä kahta vertaamalla. Alivalottuneesta jpg:stä ei ihan niin vaan kaiveta kuvaa esille samaan tapaan kuin RAW-tiedostosta. Dia on mielestäni kyllä viellä armottomampi kuin jpg, mutta analogiana tämä vertaus varmaan auttaa hahmottamaan vähän millaista dialle on kuvata.