Kolme syytä miksi olemme sukupolvi, josta ei jää yhtään kuvaa.

Kävimme lasteni kanssa mummoni luona viikonloppuna ja sain ihmetellä kun oma kaksivuotiaani riemuitsee perhevalokuva-albumin selailusta samalla kun kolme edellistä sukupolvea selventää kenen kuvia milloinkin katsotaan.

Tämä hetki herätti minut kirjoittamaan tämän artikkelin, jotta muut voisivat nauttia samanlaisista hetkistä elämässään – nyt ja vielä 50 vuodenkin päästä.

Digikuvien uhka

Nimittäin ensimmäistä kertaa 70 vuoteen on kohta mahdollista, että Suomessa on täysi-ikäinen sukupolvi, joka ei voi näyttää lapsenlapsilleen omia lapsuudenkuviaan. Miksi näin? On arvioitu, että esimerkiksi tänä vuonna otetaan enemmän valokuvia, kuin 1900-luvulla yhteensä.

Kaikista 2000-luvulla syntyneistä on lukemattomia valokuvia vanhempiensa puhelimissa, nettipalveluissa ja joskus jopa tallennettuna kovalevyille. Digitaalisuus toi kuitenkin muutaman uhan sukupolvien väliseen tarinankerrontaan, mitä haluan avata teille.

1. Kuva ei ole turvassa digitaalisesti

En tarkoita tässä tietoturvaa ja yksityisyyden turvaamista, vaan ihan sitä perinteistä käsitystä turvasta – jos joku ei ole turvassa niin se on tuhoutumisuhan alla. Tästä näkökulmasta blogit, oppikirjat ja ammattilaiset jauhoivat loputtomasti kun digikuvaus tuli markkinoille 2000–luvun alussa, mutta viime aikoina se on jo vähän unohdettu.

Perinteisesti uhkaa perustellaan tiedostomuodoista aiheutuvana ongelmana, eli ei tiedetä tukevatko tietokoneet 20 vuoden päästä nykyisiä kuvamuotoja, mutta itseasiassa valtaosaa kuvista ei tulla hukkaamaan tämän takia. Tiedostomuodon avaaminen on vain koodityötä, jolle kyllä löytyy tekijä, jos tarpeeksi monta henkilöä tarvitsee samaa palvelua maailmassa.

Valtaosa digikuvista tulee hukkumaan. Tässä siihen muutama syy:

Rikkoutuneiden kovalevyjen ja muistikorttien takia

Vaikka minun pitäisi tietää kuvien säilömisestä, jouduin tässä menneellä vuodella tekemään yhden 500€:n pelastusoperaation rikkoutuneelle kovalevylle, jotta sain reilun vuoden kuvamuistot takaisin. Operaatio onnistui, mutta tämä toimittaja antoi virallisesti 30% mahdollisuuden epäonnistumiseen. Kovalevyjen moninkertaisen varmuuskopioinnin kanssa menee niin paljon aikaa ja vaivaa, että se jää suurimmalta osalta tekemättä.

USB -tikut ja muistikortit eivät ole tehty säilyttämään tietoa pitkäaikaisesti, vaan niiden flash muisti nollaantuu (sen takia nimikin on flash muisti). Jos siis olet varmuuskopioinut kuvasi isolle tikulle, niin hoida ne äkkiä sieltä pysyvämpään säilöön.

Yhteensopimattomien laitteisto-ongelmien takia

Digikuvauksen sarastaessa 2000 luvun alussa tein varmuuskopioita 100 vuoden säilytyskestolla luvatuille DVD:lle, mutta koneessani ei ole ollut DVD asemaa 2010 jälkeen. Lisäksi nykypäivänä saisin hädintuskin kuudesosan muistikortistani DVD:lle, joten enää se ei formaattina kelpaa.

Sama on kovalevyjen kanssa. Vanhimpia kovalevyjäni en saa mitenkään kiinni koneeseeni. Kuolleita liittimiäkin on, esimerkiksi Firewire kytkentäiset kovalevyt olivat ammattilaisten ykkösvalinta aikoinaan, nykyään liitintä ei ole enää missään.

Lisäongelman tuo kamerakännykät, varsinkin alkuaikojen kamerakännykät, joiden kuvat eivät automaattisesti siirtynyt minnekkään pilveen. Elämän hötäkässä päivität puhelimen ja heität vanhan kaappiin. Kahdenkymmenen vuoden päästä kaipaat niitä hetkiä, jotka tallensit vain sillä kameralla. Mites sitten toimitaan?

Huonon arkistoinnin takia

Kuvat on siirretty kamerasta koneelle ja koneeseen on asennettu automaattinen varmuuskopiointi, mutta silti huomaat hukanneesi yhden perhejuhlan kaikki kuvat. Olet varma, että siirsit kuvat koneelle, mutta ne eivät ole siellä mihin yleensä ne laitat.

Totuus taitaa olla, että kiireessä tulee helposti laitettua pieniä eriä kuvia epäloogisen kansion taakse. Puhelimelta siirretyt kuvat saattavatkin olla latauskansiossa, eikä kuvat –kansiossa.

Arkistoinnin tärkeys

Jos olet vähänkään aktiivisempi kuvaaja, saattaa sinulla olla kymmeniä– tai satoja tuhansia kuvia arkistoissasi. Niiden läpikäynti ja järkevä karsiminen oleellisiin kuviin on voinut jäädä tekemättä. Jo nyt välillä yritän tuskissani tuntikaupalla löytää jonkun kaverin häihin jotain nolottavia teinikuvia satojentuhansien kuvien joukosta. Nykyinen tuska on vain pieni osa siitä tuskasta mitä se tulee olemaan, kun koko elämäni kuva-arkisto on aineistoina, eikä vain ensimmäiset 15 vuotta valokuvausta.

Arkistoissa kun on se ongelma, että niitä ei koneellisesti oikein voi hakea kuin tiedostonimi tai päivämäärä pohjaisesti, ei sisältöpohjaisesti.

Onko pilvipalvelu pelastus?

”Pilvipalvelut pelastaa!” huutaa varmaan joku sieltä takavasemmalta näillä main tekstin lukemista. Kyllä ja ei. Pilvipalveluissa pääsee ongelmista A ja B eroon, mutta koska kaikissa palveluissa on aika pienet kapasiteetit, niin isoja teratavujen kokoisia valokuva–arkistoja sinne ei latailla.

Toisaalta kokorajoitukset taas pakottavathoitamaan arkistoinnin kunnolla, jotta oleelliset kuvat mahtuvat sinne. Videoita paljon kuvaavat eivät kyllä vuosikausiin tule semmoisia pilvipalveluita näkemään, mihin heidän arkistonsa kuluttajaystävälliseen budjettiin mahtuisivat.

Pilvipalveluissa on kuitenkin palveluntuottajan armoilla. Entäs jos palveluntuottaja menee konkurssiin? Entäs jos he nostavat hintoja kohtuuttomaksi? Luovutko kuvien oikeuksista samalla kun lataat ne pilveen? Pilvipalvelut voivat toimia ratkaisuna – mutta se ei ole ainoa syy miksi pelkään, että nyt kasvaa sukupolvi josta ei jää yhtään kuvaa talteen.

2. Kuvien määrä ei korvaa laatua

Digitaalisuuden myötä kaikkien ottamat kuvamäärät moninkertaistuivat, koska kuvien ottamista ei tarvinnut miettiä. Samalla kuitenkin unohdettiin, mitkä kuvat ovat ne olellisimmat itselle ja muille neljänkymmenen vuoden päästä.

Kaveriporukan huikeasta juhannusreissusta voidaan taltioida satoja räpsyjä, kymmeniä videopätkiä ja parikymmentäminuttia snapchat materiaalia, mutta ei oteta yhtään ryhmäkuvaa missä kävisi ilmi että ketä oli paikalla, missä oltiin ja miltä kaikki suunnilleen näytti.

Mummolareissulta voi kertyä puhelimen kameran muistiin nättejä maisemia, taukopaikan huikean kokoinen possumunkki, kaunis auringonlasku, päivän marjasaalis ja videopätkä kun sade yllättää metsässä, mutta kuva missä sinä seisot mummosi kanssa jää ottamatta.

Tärkeiden kuvien tallentaminen

Tarinankerronnallisesti tiivistävät kuvat meinataan unohtaa ottaa – koska niiden ottaminen ei ole enää tapana. Voihan toki olla, että kun me olemme eläkkeellä meillä on mukavan helppo tekoälyapulainen jonka kanssa me voimme päivät pitkät käydä läpi digitaalisia arkistojamme ja järjestellä niitä jonkinlaiseen ruotuun, mutta voi myös olla ettei meitä silloin kiinnostaisi katsoa siitä juhannusreissusta kuin sen yhden ryhmäkuvan verran materiaalia.

3. Kuvan pitäisi herättää muisto, ei olla se muisto

Tämä kolmas syy menee teknisestä kuvauksesta jo vähän filosofiseksi, mutta tässä piilee ehkä yksi isoimpia haasteita mitä digisukupolvella kuvauksessa on. Itse olen palannut viimeisen puolen vuoden aikana melkein yksinomaan kuvaamaan filmillä tämän syyn takia.

Huomasin uppoutuvani LCD näytön lumoihin kaikissa perhejuhlissa, aurinkoisilla puistoretkillä lasten kanssa ja aina silloin kun joku hetki kosketti niin syvälle, että halusin luoda siitä muiston. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että nämä tuntuu ainakin omalta kohdaltani olevan ikäänkuin toisensa poissulkevia vaihtoehtoja: jos olen LCD näytön lumoissa – en kerkeä tuntemaan hetkestä kaikkea, koska en ole läsnä.

Kuvaaminen ja läsnäolo

Kuva vastasyntyneestä esikoisestasi pitäisi viedä sinut muistoissa siihen tunteiden huipentumaan mikä sinulla oli omaa lasta ensi kertaa sylissä pitäessäsi, ei harmitukseen kun tilassa ei ollut tarpeeksi valoa tärähtämättömän kuvan ottamiseen.

Tätä läsnäoloa on vähän vaikea pukea sanoiksi. Kun saavuit hienoimmalle maisemapaikalle pitkän vaelluksin jälkeen ja otit parhaimman kuvan komeimmasta auringonlaskusta minkä olet koskaan nähnyt, muistatko tuuliko vai ei? Oliko ilmassa joku tuoksu? Olitko onnellinen siitä seurasta jonka kanssa olit? Kerkesitkö pysähtymään nauttimaan hetkestä, vai keskittyikö koko olemuksesi parhaan mahdollisen kuvan saamiseen?

Innokkaana kuvaajana monesti unohtaa, että joskus paras muisto tulee antamalla kamera toiselle. Vaikka kuinka yrittäisit, on hirmu hankalaa saada itsellesi muistoa miltä tuntuu kun vauva makaa masun päällä, jos sinun itse pitää ottaa se kuva. Anna kamera toiselle – väliäkö sillä, jos horisontti on vinossa ja tarkennus ei ole ihan optimaalisimmassa kohdassa – kuva voi silti olla se avain jolla pääset muistamaan niitä tuntoja.

Miten saan itsestäni ja läheisistäni kuvat jotka säilyvät?

1. Keskity kuvissa laatuun eikä määrään. Jos et tiedä miten tämä onnistuu, harjoittele – ota mukaan viikonloppureissulle vain 512mb muistikortti tai filmikamera.

2. Luo itsellesi yksi kansio mihin laitat kaikista tärkeimmät kuvattarinaksi ja kirjaa niihin ylös tietoja – aika, paikka, mitä tapahtuu – jotta muutkin kun sinä voivat niitä muistoja joskus hyödyntää.

3. Kytke tunnemuistoja tiettyihin kuviin. Vielä kun muistat millaista oli isovanhempiesi kanssa kesäviikonlopun vietto, valitse yksi tiivistävä kuva ja sido siihen arjen tunteita, tuoksuja, makuja ja muistoja – sitten niihin on paljon helpompi palata kuvan kautta.

4. Tulosta kuvia – hyvän kuvatulosteen tiedetään kestävän perhealbumissa ainakin 60 vuotta muuttumattomana. Myös kansion tekeminen on puolet helpompi tehdä fyysisenä kansiona kuin digitaalisena. Fyysisiin tuotteisiin on myös helpompi sitoa tunnemuistoja, kuin kuvaruudun pikseleihin. Voit myös tehdä valokuvakirjoja, vaikka yhden aina vuoden kohokohdista joulun välipäivinä.

5. Otata kuvia myös itsestäsi. Voit palkata ammattilaisen taltioimaan hetkiä tai tehdä kuvaushetki vaihtokauppaa kuvaajakaverisi kanssa. Läheisten välistä suhdetta on vaikeata taltioida kuviksi, mutta jos niitä onnistut saamaan et tule koskaan harmittelemaan siihen käytettyä aikaa tai rahaa.