Filmikuvaajien haastattelusarjassamme seuraa nyt ensimmäinen jatko-osa, mutta ennen itse asiaan menemistä, seuraa pieni esipuhe. Ensimmäinen artikkeli löytyy täältä: Miksi kuvaa filmille Pekka Keskinen?
Filmikuvaamista innostunut ammattimuusikko
Tapasin alkukesästä kahvilapöydän äärellä, Cafe Esplanadilla Helsingissä, filmikuvaajatuttuni Markus Larjomaan. Markus on hiljattain filmikuvaamisesta innostunut ammattimuusikko, joka asuu tätä nykyä Brysselissä.
Lyhyellä kotimaan visiitillään, olimme kaavailleet rupattelevamme hieman valokuvaamisesta ja hoitavamme pienet kameravaihtokaupat. Kamerat ennättivät kyllä vaihtaa omistajaa, mutta kun oli aika vaihtaa puheenaihetta itse filmikuvauskysymykseen, havahduimme aikataulupaineiden jo painavan päälle. Kahvin jämät piti siis ryystää vauhdilla naamaan ja keskustelu sai luvan jatkua paremmalla ajalla.
Vaikka ns. live-haastattelu jäi niin ollen vaiheeseen, Markus ystävällisesti kirjoitti mietteensä puhtaaksi kotiin Brysseliin palattuaan. Kysymys siis kuului tälläkin kertaa: “miksi kuvaat filmille” ja Markus valotti asiaa seuraavasti.
Lähtötilanne, kevät 2017
Olin päättänyt hankkiutua eroon iPhotosta ja järjestellä kuvani paremmin. Mikä tuskaisa urakka! Kymmeniä tuhansia kuvia sen kummemmin lajittelemattomina, ja todella monet niistä täysin tyhjänpäiväisiä. Aloin ajatella, että haluaisin ottaa vähemmän, mutta parempia kuvia, ja pitää ne paremmassa järjestyksessä heti alusta alkaen. Ja sitten keksin, että kuvaamalla filmille tähän tavoitteeseen voisi päästä varsin luontevasti.
Mistä innostus filmikuvaamiseen lähti?
En ollut koskaan kuvannut sen erityisemmin. En omistanut ainuttakaan asiallista kameraa. Pikku digipokkarini lojui enimmäkseen lipaston laatikossa käyttämättömänä. Räpsin lähinnä kännykkäkameralla sen mitä räpsin. Kerran aiemmin, kesällä 2008, olin kyllä hetkeksi innostunut kokeilemaan filmikuvausta (toki olin kuvannut yksinomaan filmille vuoteen 2003 saakka, jolloin hankin ensimmäisen digipokkarini, mutta se oli sitä samaa satunnaisen näppäilijän räpsimistä): hankin muutaman hassun Lomo-kameran ja lisäksi yritin kuvata vakavammin löytämälläni setäni vanhalla Exaktalla, mitään valokuvauksen perusteista tosin tietämättä.
Aloitin värifilmistä
Juhannuksen alla 2017 hankin sitten Kameratorilta Canonetin. Samoihin aikoihin haalin antikvariaateista muutaman vanhan valokuvauksen perusteoksen itseopiskelua varten. Kesä kun oli, tuntui luontevalta kuvata värifilmille.
Halvinta mitä löytyi, aloitin Kodakin Color Plussalla, sitten kokeilin Fuji Superiaa ja tykättyäni sen väreistä enemmän, päätin kuvata loppukesän Fujille. Kyllä sitä sitten tulikin kuvattua, paljon enemmän kuin digiräpsykaudellani! (Eikös tässä ollut tavoitteena ottaa VÄHEMMÄN kuvia…).
Kuvaustaitojen kehittyminen
Mutta, Canonetilla kuvaaminen oli paljon kouriintuntuvampaa kuin kännykällä räpsiminen, joten ottamani kuvat olivat mielestäni myös paljon parempia kuin ennen. Ja kun vertasin filmikuvieni lämmintä värimaailmaa digikuviini, alkoi vähitellen kiinnostaa myös filmin estetiikka.
Mustavalkokuvauksen aloittaminen
Ja mitä enemmän tähän perehdyin, sitä enemmän alkoi kiinnostaa myös mustavalkokuvaus. Kuvasinkin kesän ja syksyn mittaan myös kourallisen mustavalkofilmiä, Tri-X:ää ja etenkin HP5+:aa. Kerran elokuisena yönä päätin kokeilla, onnistuuko filmikuvaus (ilman salamaa, olen aina inhonnut salaman käyttöä) hämärälläkin.
Varmuuden vuoksi kuvasin filmini EI 800 mukaan. Järkytykseni oli suuri, kun nämä vaativatkin valokuvausliikkeessä tuplahintaisen erikoiskehityksen! Tämän mini-konkurssin jälkeen päätin, että myös filminkehitys on otettava omiin käsiin.
Ja mitä enemmän siitä luin kirjoista ja netistä, sitä enemmän homma alkoi kiinnostaa: ahaa, tässähän on monta muuttujaa! Koko prosessi omissa käsissä! Paljon uuden opiskelua perusasioiden jälkeenkin! Kokeiluja! Ja tietenkin, paljon epäonnistumisen mahdollisuuksia!
Tuumasta toimeen! Heti seuraavana vuonna…
Varsinaisesti filmiharrastukseni lähti käyntiin vuoden 2018 alussa, kun hankin ensimmäisen järjestelmäkamerani (Olympus OM-1) ja filminkehitysvälineet ja -kemikaalit. Negat aioin digitoida samaan aikaan hankkimallani OM-D -digijärkkärillä (juuri muuhun en ko. digikameraa sitten olekaan käyttänyt :D)
Valokuvausharrastuksen syventyminen
Nykytilanne: olen uppoutumassa syvemmälle valokuvausharrastuksen syövereihin. OM-runkoja on nyt kolme kappaletta, Zuikoja kuusi. Kamera pitää olla mukana silloinkin, kun astun ovesta ulos muutenkin kuin kuvaaminen mielessä: siksi kaksi XA:ta sekä Pen S. Miksi kaksi?
No tietenkin toinen päivää ja toinen yötä varten, ettei tarvitse kesken rullaa filmejä vaihdella! :D. Olen antanut pikkusormen myös keskiformaatille, ja silloin kun kuvaamisen vuoksi lähden kuvaamaan, on Minolta Autocordissa yksinkertaisesti Sitä Jotain.
Kehittäminen ja digitointi
Suosikkikehitteeksi on ehtinyt muodostua Xtol, mutta kaapista löytyy vielä myös D-76:tta, Microphenia (piinaamiseen!) ja Rodinalia. Negojen digitointia digijärkkärillä olen koittanut tuunailla, ja sen tiimoilta on tullut hankittua niin valopöytää, antinewton-lasia, loittorenkaita kuin vihdoin diakopiointilisäkekin.
Filmikuvien määrä
Entäs se kuvien määrä… vuoden 2018 ensimmäisen viiden kuukauden aikana olen kuvannut viitisenkymmentä rullaa (Fomapanin 200 ja 400 sekä Ilford HP5+, muutama satunnainen jotain muuta mustavalkofilmiä). Vajaa parituhatta ruutua siis.
Se taitaa olla enemmän, mitä Canonin digipokkarillani kuvasin YHTEENSÄ vuosina 2010-2017. Mites se olikaan se kuvien määrän karsiminen… Mutta, kuvat ovat mielestäni parempia kuin vanhat digiräpsyni, ja mikä tärkeintä, hyvässä järjestyksessä!
Sanoisin alkuperäisen (ks. ”lähtötilanne”) tavoitteeni täyttyneen, joskin kuvia onkin entistäkin enemmän. Tämä ei kuitenkaan johdu turhanpäiväisestä räpsimisestä, vaan uudesta, innostavasta harrastuksesta! Win-win!
Lopuksi omaa filosofointiani filmikuvauksesta
”Digitaalisen” elämäntavan suurimmat ongelmat: kaikkea on liikaa ja vieläpä pahasti epäjärjestyksessä. Laitteet ovat muovisia ja rumia, eivätkä kestä kuin vuoden, pari. Jos kestävätkin, niin vanhentuvat teknisesti niin, että ihan kohta joutuu päivittämään uudempaan joka tapauksessa. Haluan vähemmän, tyylikkäämpää, kestävämpää, paremmin tehtyä ja kaiken paremmassa järjestyksessä!
Analogisesti teen paremmin.
Työnkulku on täsmälleen päinvastainen kuin digitaalisesti: huolellinen suunnittelu ja toteutus kerralla oikein (ihannemaailmassa) vs. ”lähdetään vaan tekemään” + ”fiksataan editissä”. Molemmilla tavoilla voi päästä hyvään lopputulokseen, mutta minulle sopii paremmin se ”vanhanaikainen” tapa.
Valokuvaus ei suinkaan ole ainoa asia, jossa olen siirtynyt takaisin analogiseen. Ajankäytössäni avittaa paperikalenteri (bullet journal); en käytä musiikin suoratoistopalveluita, vaan levyhyllyäni (sekä vinyyliä että CD:itä). Mahdollisuuksien mukaan teen analogisesti jopa omaan työhöni (olen muusikko) liittyviä hommia: äänitän nauhalle, kirjoitan nuotteja mustekynällä. Monesti tosin mobiilius, deadline tai molemmat yhdessä pakottavat käyttämään digitaalitekniikkaa työasioissa.
Filmikuvan estettiikka
Filmikuvan ”lookissa” vain on sitä jotain. Ei sitä osaa välttämättä selittää. Rakeet ovat kauniimpia kuin pikselit, mutta kyllä se tosi rakeetonkin filmikuva miellyttää silmää enemmän kuin vastaava digikuva.
Ehkä siinä on jotain samaa kuin vinyylissä digitaaliääneen verrattuna: mittalaitteet osoittavat, että digitaalinen on kaikin tavoin tarkempaa ja parempaa, mutta analoginen nyt vain sattuu miellyttämään korvaa, kaikista mahdollisista puutteistaan huolimatta.
Pidän analogisista laitteista, jotka tekevät vain yhden asian, mutta tekevät sen hyvin.
Filmikameroiden estetiikka.
Messingissä, lasissa, (teko)nahassa ja täysmekaanisessa toiminnassa on jotain ajatonta ja upeaa. Yhdestäkään muovikuorisesta digitaalilaitteesta en ole koskaan tykännyt esineenä. En tykkää myöskään 90-luvun muovikuorisista järjestelmäkameroista, vaikka niillä kuvaa siinä missaä 70-luvun järkkäriläkin, tai jopa paremmin. Minulle messingin ja mekaanisuuden yhdistelmässä on vain – jälleen kerran – Sitä Jotain
Laitteiden käytettävyys
Minä pidän analogisista laitteista, jotka tekevät vain yhden asian, mutta tekevät sen hyvin. Pystyn keskittymään tekemiseen paljon paremmin, jos käyttämässäni laitteessa on vain se, mitä tarvitaan.
Ja etenkin, namiska-per-toiminto -käyttöliittymä hakkaa näppäinyhdistelmät ja valikoiden selailun 100-0. Minä inhoan sitä, jos käyttämässäni laitteessa ylipäänsä edes on toimintoja, joita en kuitenkaan halua käyttää.
Parempi järjestys
OM-1:n manuaalia ei tarvinnut lukea (vaikka luin silti): ASA, aukko, aika, ja simppelille valotusmittarille virtakytkin. Siinä kaikki mitä tarvitaan. OM-D E-M5 mkII -digijärkkärini monisatasivuista manuaalia olen kahlannut läpi tuntikausia, ja edelleenkään en löydä kamerasta edes kaikkia haluamiani suht perustoimintoja.
Toivoisin, että siinä ei kertakaikkiaan olisi useimpia toimintoja (erilaiset automaatiot ja kohde/tilannekohtaiset kuvausohjelmat, ”taide”filttereistä puhumattakaan) joita siihen on ahdettu.
Lyhyesti sanottuna: en välttämättä halua vähemmän kuin ennen (nythän kuvaan enemmän ruutuja kuin koskaan aiemmin), mutta haluan kaiken ajan kanssa, ajatuksella ja hyvin organisoituna. Minulle ”paluu” analogiaikaan merkitsee parempaa järjestystä niin tietokoneen kovalevyllä kuin elämässä yleensäkin.
Esteettistä puolta unohtamatta!
