Arvoisa yleisö, nyt alkaa uusi filmikuvaukseen liittyvä artikkelisarja, joka kysyy simppelin kysymyksen: miksi kuvaat filmille? Ensimmäisenä vastausvuorossa on… noh, allekirjoittanut itse eli minä, filmikuvaaja Pekka Keskinen.
Kuinka palasin filmikuvaukseen?
Palasin filmikuvauksen pariin parisen vuotta sitten ja silloin se tuntui nykyihmisen silmissä vähintäänkin eksoottiselta. Silloin filmikuvauksen ja digikuvauksen väliset erot oli helpompi nähdä koska kaikki tuntui jälleen niin uudelta.
Jos joku silloin olisi kysynyt miksi kuvaan filmille, olisin varmaan ladannut täyslaidallisen tyypillisiä filmikuvaajan runollisia argumentteja filmin sielukkuudesta ja aitoudesta.
Filmikuvaukseen tottuminen
Nyt pari vuotta, ja pari sataa filmirullaa myöhemmin filmikuvauksessa ei enää ole mitään uutta, vaan se tuntuu yhtä normaalilta kuin mikä tahansa ns. normaali valokuvaus. Se toisaalta ehkä onkin se asioiden tila, mitä olen tavoitellut.
Aikaisemmin valokuvaus tuntui alituiselta sähläämiseltä digikameran kanssa, vaikka eri kuvaustiloja ja toimintoja olikin tarjolla. Tuntui siltä, että vastuu valotuksen ymmärtämisestä ja kuvan rakentamisesta ylipäänsä, olikin kameran harteilla eikä omillani.
Se sai minut tuntemaan itseni vähäpätöiseksi valokuvaajaksi, jonka takia sain päähänpinttymän siitä, että minun tulisi pystyä kuvaamaan suvereenisti täysin manuaalisella, vanhalla kameralla, jossa ainoat “toiminnot” olisivat aukon ja suljinajan valinta sekä tarkennus.
Miten filmikuvauksesta tuli oma juttuna?
Nyt alkuinnostuksen hälvettyä on jo hieman vaikeampi vastata miksi kuvaan filmille, mutta jossainhan se vastaus edelleen piilee, sillä kyllä edelleen koen filmikuvauksen olevan se oma juttuni. Olen aina ollut kuvataiteisiin suuntautunut ihminen ja olen viimeiset kymmenen tai viisitoista vuotta työskennellyt graafisena suunnittelijana sekä opiskellut visuaalista viestintää.
Erilaisia luovia harrastuksia ja töitä on siis ollut vuosien varrella yksi jos toinenkin, mutta jollain oudolla tapaa tuntuu siltä, että filmikuvauksen myötä löysin sen oman visuaalisen ääneni. Tai ainakin yhden sellaisen lisää.
Filmikuvauksessa kiinnostaa perinteet
En välttämättä osaa kovin tyhjentävästi vastata miksi kuvaan filmille. Pienempiä ja isompia syitä on paljonkin enkä tiedä miten tai missä järjestyksessä pureutua niihin tai miten tiivistää ne yhden artikkelin mittaan. Pääasiallisimpia avainsanoja lienevät perinteisyys, nostalgia, oppiminen, kurinalaisuus, aistikkuus, kuvanlaatu, taktiilisuus eli eräänlainen käsinkosketeltavuus, muiston säilyvyys ja arkistoitumiskyky, todistusvoima ja tietenkin erilaiset taiteelliset ja kulttuurilliset ambitiot.
Sen lisäksi, kun oikein tosissani tunkeudun mieleni syövereihin, olen myös aistivinani pienoista vastareaktiota digitalisoituneelle nykyajalle ja kaipuuta omin pikku kätösin tekemiseen, ilman tietoteknisiä interventioita.
Innoitteet valokuvauksen historiasta
Olen aina ollut hulluna taiteeseen ja kulttuuriin. Valokuvaus on minulle yksi kuvataiteen ultimaalisimmista muodoista, vaikka se toki pitkään hakikin paikkaansa taiteen historiassa. Fantasioin iltaisin siitä, että voisin kuvata kuten Cartier-Bresson. Kun ajattelen valokuvausta, näen mielessäni hänen ja aikalaistensa aikaansaannokset.
Juuri se 1930—50 -lukujen tyyli on se mistä ammennan itse inspiraationi. Sen ajan estetiikka on se mitä yritän replikoida ja se innostaa kuvaamaan kuten silloin ennen vanhaan.
Filmikuvan tunnelma
Toki voisin kuvata digille ja käsitellä kuvani Photoshopissa näyttämään filmikuvilta, mutta jos tavoitteena on aito filmikuvan vaikutelma, miksen vain kuvaisi suoraan filmille? Väittäisin myös ihan vakavissani, että filmin ja digin välillä on paljonkin vivahteellisia kuvanlaatueroja ja että autenttista filmi-lookkia on hyvin vaikea, ellei jopa mahdotonta simuloida kuvankäsittelyllä.
Pelkän kohinan, filttereiden tai muiden halpojen kikkojen päälle liimaaminen ei tosiaankaan tuota samaa lopputulosta. Graafisena suunnittelijana istun muutenkin aivan liikaa tietokoneen äärellä ja suurimman osan leipätyöstäni teen Photoshopilla. Vapaa-ajallani en enää halua istua koneen äärellä tai yrittää vasaroida digikuvista filmikuvan näköisiä, jos vaihtoehtona on oikeasti filmille kuvaaminen.
Mielummin jatkan Cartier-Bresson -fantasiointejani ja uppoudun taideteoreettisiin mietintöihin samalla kun lataan uuden rullan mustavalkofilmiä 45-vuotta vanhaan kameraani.
