28 kesä

Miksi kuvaat filmille Pekka Keskinen?

Arvoisa yleisö, nyt alkaa uusi filmikuvaukseen liittyvä artikkelisarja, joka kysyy simppelin kysymyksen: miksi kuvaat filmille? Ensimmäisenä vastausvuorossa on… noh, allekirjoittanut itse eli minä, filmikuvaaja Pekka Keskinen.

Paluu filmikuvaukseen

 

Palasin filmikuvauksen pariin parisen vuotta sitten ja silloin se tuntui nykyihmisen silmissä vähintäänkin eksoottiselta. Silloin filmikuvauksen ja digikuvauksen väliset erot oli helpompi nähdä koska kaikki tuntui jälleen niin uudelta. Jos joku silloin olisi kysynyt miksi kuvaan filmille, olisin varmaan ladannut täyslaidallisen tyypillisiä filmikuvaajan runollisia argumentteja filmin sielukkuudesta ja aitoudesta.

Nyt pari vuotta, ja pari sataa filmirullaa myöhemmin filmikuvauksessa ei enää ole mitään uutta, vaan se tuntuu yhtä normaalilta kuin mikä tahansa ns. normaali valokuvaus. Se toisaalta ehkä onkin se asioiden tila, mitä olen tavoitellut. Aikaisemmin valokuvaus tuntui alituiselta sähläämiseltä digikameran kanssa, vaikka eri kuvaustiloja ja toimintoja olikin tarjolla. Tuntui siltä, että vastuu valotuksen ymmärtämisestä ja kuvan rakentamisesta ylipäänsä, olikin kameran harteilla eikä omillani. Se sai minut tuntemaan itseni vähäpätöiseksi valokuvaajaksi, jonka takia sain päähänpinttymän siitä, että minun tulisi pystyä kuvaamaan suvereenisti täysin manuaalisella, vanhalla kameralla, jossa ainoat “toiminnot” olisivat aukon ja suljinajan valinta sekä tarkennus.

 

Leffamaista film noir -tunnelmaa hakemassa. Leica M6, Leica Summaron 35mm f2.8, Kodak Tri-x. Yleensä kuvaan ns. katukuvaustyylillä täysin aitoja, spontaaneita tilanteita, mutta viimeaikoina myös muotokuvaus on ruvennut kiinnostamaan. Olen kiinnostunut potreteista, jotka näyttävät elokuvan stilleiltä, jotka ovat osittain myös katukuvausvaikutteisia. Yritän luoda vaikutelmaa siitä, ettei kohde näytä olevan tietoinen kuvaajan läsnäolosta. Oheinen kuva on kuvattu vintage-malli Shanona Dreemin kanssa vanhassa junan vaunussa pelkkää luonnonvaloa hyödyntäen.

 

Olympus OM-1 -kameralla kuvattu katuotos Kodak Tri-x 400 filmille Helsingin Kauppatorilla kesällä 2017. Optiikkana toimi mahtava Olympus OM Zuiko 28mm f3.5. Kuva on kotona itse kehitetty D-76 -kehitteellä. Kuvan tilanne varmaan näyttää hieman hämmentävältä, mutta kyseessä on totta vie lavastamaton aito tilanne kadulla ja kuvan narratiivi syntyy pohtiessa mitä kuvassa oikein tapahtuu.

 

Helsingin keskusta kauniissa syysauringossa vuonna 2016. Välineinä Canon AE-1 ja pari kymppiä maksanut Canon FD 50mm f1.8.

 

Nyt alkuinnostuksen hälvettyä on jo hieman vaikeampi vastata miksi kuvaan filmille, mutta jossainhan se vastaus edelleen piilee, sillä kyllä edelleen koen filmikuvauksen olevan se oma juttuni. Olen aina ollut kuvataiteisiin suuntautunut ihminen ja olen viimeiset kymmenen tai viisitoista vuotta työskennellyt graafisena suunnittelijana sekä opiskellut visuaalista viestintää. Erilaisia luovia harrastuksia ja töitä on siis ollut vuosien varrella yksi jos toinenkin, mutta jollain oudolla tapaa tuntuu siltä, että filmikuvauksen myötä löysin sen oman visuaalisen ääneni. Tai ainakin yhden sellaisen lisää. 

 

En välttämättä osaa kovin tyhjentävästi vastata miksi kuvaan filmille. Pienempiä ja isompia syitä on paljonkin enkä tiedä miten tai missä järjestyksessä pureutua niihin tai miten tiivistää ne yhden artikkelin mittaan. Pääasiallisimpia avainsanoja lienevät perinteisyys, nostalgia, oppiminen, kurinalaisuus, aistikkuus, kuvanlaatu, taktiilisuus eli eräänlainen käsinkosketeltavuus, muiston säilyvyys ja arkistoitumiskyky, todistusvoima ja tietenkin erilaiset taiteelliset ja kulttuurilliset ambitiot. Sen lisäksi, kun oikein tosissani tunkeudun mieleni syövereihin, olen myös aistivinani pienoista vastareaktiota digitalisoituneelle nykyajalle ja kaipuuta omin pikku kätösin tekemiseen, ilman tietoteknisiä interventioita.

 

Autenttista vintage-tunnelmaa tavoittelemassa höyryjuna-ajelulla kesällä 2018. Välineinä Leica M6, Leica Summaron 35mm f2.8 ja vanha kunnon Kodak Tri-x. Kotona kehitetty.

 

Tampereen juna-asema alkuvuodesta 2018. Leica M6, Leica Summaron 35mm f2.8 ja Kodak T-max 400.

 

Innoitteet valokuvauksen historiasta

Olen aina ollut hulluna taiteeseen ja kulttuuriin. Valokuvaus on minulle yksi kuvataiteen ultimaalisimmista muodoista, vaikka se toki pitkään hakikin paikkaansa taiteen historiassa. Fantasioin iltaisin siitä, että voisin kuvata kuten Cartier-Bresson. Kun ajattelen valokuvausta, näen mielessäni hänen ja aikalaistensa aikaansaannokset. Juuri se 1930—50 -lukujen tyyli on se mistä ammennan itse inspiraationi. Sen ajan estetiikka on se mitä yritän replikoida ja se innostaa kuvaamaan kuten silloin ennen vanhaan.

Toki voisin kuvata digille ja käsitellä kuvani Photoshopissa näyttämään filmikuvilta, mutta jos tavoitteena on aito filmikuvan vaikutelma, miksen vain kuvaisi suoraan filmille? Väittäisin myös ihan vakavissani, että filmin ja digin välillä on paljonkin vivahteellisia kuvanlaatueroja ja että autenttista filmi-lookkia on hyvin vaikea, ellei jopa mahdotonta simuloida kuvankäsittelyllä. Pelkän kohinan, filttereiden tai muiden halpojen kikkojen päälle liimaaminen ei tosiaankaan tuota samaa lopputulosta. Graafisena suunnittelijana istun muutenkin aivan liikaa tietokoneen äärellä ja suurimman osan leipätyöstäni teen Photoshopilla. Vapaa-ajallani en enää halua istua koneen äärellä tai yrittää vasaroida digikuvista filmikuvan näköisiä, jos vaihtoehtona on oikeasti filmille kuvaaminen. Mielummin jatkan Cartier-Bresson -fantasiointejani ja uppoudun taideteoreettisiin mietintöihin samalla kun lataan uuden rullan mustavalkofilmiä 45-vuotta vanhaan kameraani.

 

Yleensä kuvaan 35mm kinofilmille, mutta toisinaan keskiformaattikin maistuu. Oheinen kuva on kuvattu Rolleicordilla, eli sellaisella kaksisilmäisellä pönttökameralla, joita käytettiin hyvin yleisesti 1900-luvun alun ja puolivälin tienoilla. Filminä toimi Ilford Pan F. Kyseisen kuvan on kehittänyt Kameratorin labra. Mallina Shanona Dreem.

 

Liitin artikkeliin muutamia viimeaikaisia filmikuviani, mutta jos kiinnostaa nähdä niitä lisää, löytyy kuviani mm. Instagramista, Flickr-sivuiltani ja blogistani.

 

Miksi sinä (lukija) kuvaat filmille?

Kuvaatko itse filmille? Haluatko kertoa oman tarinasi? Ota Kamerakoulun toimitukseen yhteyttä, sillä julkaisemme mielellämme mietteesi.

 

Pekka Keskinen

Filmikuvauksessa innostunut graafinen suunnittelija Helsingin liepeiltä. Intohimona erityisesti 35mm mustavalkofilmit ja mekaaniset kamerat.