Potkaisimme käyntiin Filmimaratoni -projektin, jonka aikana testaamme ja analysoimme peräti 42 eri filmiä. Lähiviikkojen ja -kuukausien aikana kuvaan jokaista filmiä yhden rullan kerrallaan ja postaan niistä kaikista arvion ja näytekuvat.
Noniin nyt herkkuja pöytään! Cinestill nimittäin on aikamoista kulttiherkkua filmikuvaajien keskuudessa. Ja nyt kun kokeilin sitä itsekin, ymmärrän kyllä miksi. Olen aikaisemmin vesi kielellä katsellut esimerkkikuvia Flickeristä ja Instasta ja nyt viimein pääsin itsekin kokeilemaan.
Mitä tehdä kun kaamos iskee ja tarvitaan nopea mustavalkofilmi? Vanha kikka on niin sanottu prässäysmenetelmä, jolloin esimerkiksi iso 400 filmistä voi helposti taikoa aukon tai pari nopeamman filmin. Kaikki filmit eivät prässäämiseen sovellu, mutta viikko pari sitten kuvasin rullan Ilford HP5 -mustavalkofilmiä, joka sopii tähän tarkoitukseen todella hyvin.
Street Panilla on ihan oma meininkinsä. Se on samaan aikaan hyvin rouhea ja pehmeä. Rae näyttää erittäin miellyttävältä ja pienikokoiselta. Filmissä on hyvä balanssi rosoisuuden ja pehmeyden välillä.
Silberra Pan 200 vaikuttaisi ainakin näin ensinäkemältä olevan aavistuksen yllätyksellisempi, eikä niin kliininen. Yleensä osaan visualisoida mielessäni miltä kuva tulee näyttämään, mutta nyt filmille olikin tarttunut muutama mieluisa yllätys. Mikään ihan lomo-levelin filmi ei ole kyseessä, mutta ehkä vähän taiteellisempaa suuntaa se kuitenkin edustaa.
Rakastan kuvieni kehittämistä itse. Skannausta lukuunottamatta ei koko prosessiin liity yksikään piirilevy tai prosessori, vaan kaikki tapahtuu valoa, optiikkaa, kemiaa ja taiteen teoriaa ymmärtämällä. On aina yhtä maagista avata kehitystankki ja nähdä negatiivit filmillä.
Uusia filmikameroita ei enää juurikaan valmisteta, joten kysymys kuuluukin riittääkö uusille kuvaajille kameroita? Itse veikkaisin, että esim. 70-luvun järjestelmäkameroita riittää pitkälle. Niitä löytyy tälläkin hetkellä käytettyjen kameroiden liikkeistä paljon.
Nykyäänhän digikamerat ovat huikeita vehkeitä, joilla voi kuvata suunnilleen säkkipimeässäkin. Teknologiassa ollaan tultu pitkälle, joten onkin kiinnostavaa, että sen vastareaktiona monista vanhoista filmikameroista pyyhitään pölyjä tälläkin hetkellä ja monet ovat innostuneet filmikuvauksesta uudestaan. Itselleni kävi juuri näin.
Ensimmäistä kertaa 70 vuoteen on kohta mahdollista, että Suomessa on täysi-ikäinen sukupolvi, joka ei voi näyttää lapsenlapsilleen omia lapsuudenkuviaan. Miksi näin? On arvioitu, että esimerkiksi tänä vuonna otetaan enemmän valokuvia, kuin 1900-luvulla yhteensä. Kaikista 2000-luvulla syntyneistä on lukemattomia valokuvia vanhempiensa puhelimissa, nettipalveluissa ja joskus jopa tallennettuna kovalevyille.
Jokin aika sitten tuli katsottua vanhoja dioja. Samalla heräsi ajatus diojen siirtämisestä digiaikaan. Toimivan tekniikan löysin viime kesänä, kun kokeilin negatiivien digitointia kuvaamalla. Filmin asettelu oli liian hidasta, joten digitoinnit jäivät silloin siihen. Diojen kohdalla asettelu on helppoa, koska kuvan ympärillä on standardikokoiset muovikehykset. Ensimmäinen testirakennelma Legoilla osoitti, että Legojen välityksen on suunniteltu diojen mittojen mukaan.
