Filmin paluusta on myös lukuisa määrä muitakin merkkeä. Japan Camera Hunter paljasti taannoin Cameraventuresin puheessaan suunnittelevansa itse uutta premiumtason kompaktikameraa. Suunnitelmat lienevät vielä melko alkuvaiheessa, mutta kertonee kuitenkin jotain lisääntyneestä kysynnästä.
Uusi premiumtason kompaktikamera
Tottahan on, että 90-luvun muoviset kompaktikamerat tulevat jossain vaiheessa tiensä päähän eikä niistä enää ole työhevosiksi. Itse en ole pokkari-ihmisiä, joten en ole tullut tätä sen kummemmin ajatelleeksi, mutta nyt kun mietin, kyllä se 90-luvun elektroniikkakrääsä vaan yksinkertaisesti hajoaa.
Ei pelkästään kamerat vaan ihan mikä tahansa muovielektroniikka. Muoviset kompaktikamerat tulevat jossain vaiheessa tiensä päähän eikä niistä enää ole työhevosiksi. Itse en ole pokkari-ihmisiä, joten en ole tullut tätä sen kummemmin ajatelleeksi, mutta nyt kun mietin, kyllä se 90-luvun elektroniikkakrääsä vaan yksinkertaisesti hajoaa. Ei pelkästään kamerat vaan ihan mikä tahansa muovielektroniikka.
[eltd_separator class_name=”” type=”normal” position=”center” color=”” border_style=”” width=”” thickness=”” top_margin=”” bottom_margin=””]
Elektroniikka hajoaa
Pari viikkoa sitten tarkoitukseni oli kaivaa funktiolaskimeni työpöydän laatikosta. Hankin sen joskus yläasteikäisenä matikan tunneille 90-luvun puolivälissä. Patterin vaihtokaan ei auttanut ja laskin oli pakko todeta rämäksi. Ei muuta kuin uutta laskinta ostamaan.
En onneksi köyhtynyt kuin 19,95€, mutta hitusen silti harmitti, sillä vanhojen filmikameroiden kestävyyteen verrattuna tuntuu niin absurbilta, että jokin toinen kallis ja hienostunut instrumentti hajoaa itsestään näin lyhyessä ajassa suoraan pöytälaatikkoon.
Kuinka pitkään järjestelmäkamera kestää?
Yksi ensimmäisiä järjestelmäkameroitani oli Canon T-70, jota käytin noin vuosina 2000—2001. Sehän oli vähän isompi askel Canonilta mekaanisista kameroita kohti EOS-systeemiä siinä 80-luvun puolivälissä. T-70 -kamerani lojui käyttämättömänä noin viisitoista vuotta kunnes kaivoin senkin esiin filmikuvaukseen palattuani.
Yllättävää kyllä sekin vielä jotenkuten toimii, mutta aika ei ole ollut sillekään kovin suotuisa. T-70 on täynnä keskiaikaista elektroniikkaa ja käytännössä kaikki toimii paristovirralla. LCD-näyttö on himmentynyt ja painikkeet tuntuvat jumittavan. Moottori siirtää filmiä yskien ja köhien.
Nostalgiasyistä haluaisin tämänkin kameran kunnostuttaa, sillä siihen liittyy paljon rakkaita muistoja, mutta en silti usko, että se tulee kestämään aikaa yhtä hyvin kuin vanhat mekaaniset kamerat. Jonakin päivänä se kokenee saman kohtalon 90-luvun halpojen muovipokkareiden kanssa ja tulee teknisen käyttöikänsä päähän.
Filmipokkareiden kysyntä
Japan Camera Hunter on siinä mielessä täysin oikeilla jäljillä, että huollammepa pokkarikameramme tai emme, niistä jättää silti aika ennemmin tai myöhemmin. Mitä siis tehdä, jos filmipokkareille alkaa löytyäkin kysyntää?
Olemmeko tuomittuja kiroilemaan sen hapettuneen Olympus MJU III Zoomin kanssa, jonka löysimme tätimme kirjahyllyn laatikosta? Vai pelastaako Japan Camera Hunter meidät tältä kamera-apokalypsilta? Ehkä hän ja joku muukin ryhtyy tuumasta toimeen ja käynnistää jonkin kickstarter-projektin, jonka seurauksena saamme lähivuosina tuotantoon ihan uusia filmipokkareita.
Kulttikamerat
Olympus MJU:sta puheenollen. Taannoin ostin viidellä eurolla Vantaan kierrätyskeskuksesta Olympus MJU II:n. Se ei olisi kiinnittänyt huomiotani minkään muun syyn takia, mutta se on syystä tai toisesta saavuttanut pienoisen kulttimaineen filmiyhteisössä.
Kyseessä ei ollut mikä tahansa MJU II, vaan se himoittu 35mm kiinteällä optiikalla varustettu malli. Kyseisistä kameroista saa kalleimmillaan pulittaa toistasataa euroa, joten ajattelin kyseessä olevan hyväkin löytö. Kuvasin sillä pari rullaa ja totesin, ettei se ihan minun juttuni ollut. Laitoin sen kiertoon 120€ hintaan. Kyselijöitä oli ihan jonoksi saakka.
Olmypus MJU:n nousu
Jotkut kamerat saavuttavat mystisen kulttimaineen, kuten esimerkiksi Olympus MJU II tällä hetkellä. Se ei välttämättä ole enää parin vuoden päästä yhtä haluttu kuin nyt, mutta sekin omalla tavallaan kertoo filmin paluusta.
Mikä on köyhän miehen Leica?
Jotkin kamerat vuorollaan muodostuvat eräänlaisiksi hiteiksi tai saavat kulttikameran maineen. Esimerkiksi Canon Canonet QL17 QIII -mittaetsinkamera on erittäin suuressa kulttimaineessa ja onkin ansainnut liikanimen “köyhän miehen Leica”. Itsehän olen Leicaa himoinnut jo pitkään, joten ajattelin hankkia käsiini tämän köyhän miehen version.
Sellainen löytyikin vanhan pariskunnan vaatekaapin laatikosta Pohjois-Helsinkiläisestä lähiöistä tori.fi -ilmoituksen perusteella. Maksoin siitä 50€, mutta ei siitä ihan Leican korvikkeeksi kuitenkaan ollut. Canonetin maine on jokseenkin käsittämätön, syistä joita minun on hieman hankala ymmärtää.
Kokemuksieni perusteella ei näe sitä samassa lauseessa yhdenkään Leican kanssa. Tavallaan pidin siitä hyvinkin paljon, mutta tavallaan taas en, joten päädyin myymään sen Facebookin filmikameraryhmässä parin kympin voitolla. Oli jälleen kiva huomata, miten paljon kiinnostusta tämäkin kamera herätti ostajien keskuudessa. Joskus tuntuu, että ihmiset ovat huomattavasti kiinnostuneempia tällaisesta vanhasta kamerasta kuin käytetystä digipokkarista.
Uudet ja vanhat järjestelmäkamerat
Ilmeisesti myös järjestelmäkamerapuolella liikkuu huhuja uusista kameroista. Ainakin Reflex -merkkisestä kinofilmikoon järjestelmäkamerasta on pyörinyt netissä artikkeli jos toinenkin. Kyseisestä kamerasta tosin ei vielä tunnu olevaan mitään varmaa tai konkreettista tietoa, mutta kiinnostavaa silti huomata, että joku on katsonut aiheelliseksi tarjota maailmalle uutta filmijärkkäriä.
Filmijärkkäreitäkään ei taida Nikon F6:sta lukuunottamatta olla tänä päivänä enää tuotannossa. Mutta toisaalta uusien filmijärjestelmäkameroiden tarve ei välttämättä ole edes niin suuri kuin pokkareiden, sillä meillä on edelleen mm. 70-luvun raudanlujat Canonit, Nikonit, Olympukset ja lukuisat muut pomminvarmat klassikot, jotka voidaan korjata ja huoltaa aina uudelleen ja uudelleen.
Eikö olisi siis fiksua panostaa näiden kameroiden kunnostuksiin ja myyntiin, jotta uudet filmikuvaajat saisivat käsiinsä kunnon työkalut? Täytyy kuitenkin muistaa, että pokkarikamerat eivät tyypillisesti ole todellisen harrastan ykköstyökalu vaan järjestelmäkamera.
Järjestelmäkamerat kestävät aikaa hyvin
Esimerkiksi suomalainen Kameratori, jonka asiakas itsekin olen, on ottanut asiakseen pelastaa vanhat kamerat haalimalla ne ensin käsiinsä, kunnostamalla ja huoltamalla ne ja sitten myymällä eteenpäin. Olen itse sekä huollatuttanut kameroitani Kameratorilla että ostanut uusia välineitä heiltä.
Jotta filmikuvaus pysyy hengissä, pitää meillä filmikuvaajilla tietenkin olla kunnon välineet siihen. Ja kun uusia filmikameroita ei kerran valmisteta, jää oikeastaan kaksi vaihtoehtoa.
- Aloittaa uusien kameroiden valmistus
- Kunnostaa jo olemassa olevat.
Kumpi näistä on parempi vaihtoehto?
Japan Camera Hunter ja hänen hengenheimolaisensa panostavat selkeästi enemmänkin ensimmäisenä mainittuun vaihtoehtoon ja Kameratorin kaltaiset yritykset jälkimmäiseen.
Yhdysvaltalainen Film Photography Project eli FPP niin ikään hankkii lahjoituksina vanhoja filmikameroita ja kunnostaa niitä. FPP myy kameroita verkkokaupassaan, mutta ennen kaikkea lahjoittaa niitä eteenpäin oppilaitoksille, joilla ei muuten olisi varaa hankkia kymmeniä uusia kameroita valokuvauskursseille.
Filmikuvauksessa innostunut graafinen suunnittelija Helsingin liepeiltä. Intohimona erityisesti 35mm mustavalkofilmit ja mekaaniset kamerat.
