© Alice Pittacolo

Nikonit, linssit, puhdistusliina. Vara-akut. Koirapilli. Lihaisat namit. Kaksi vinkuankkaa. Leivinpaperia. Kakkapusseja. Vesikuppi ja pullollinen raikasta vettä. Kuivat sukat, kuiva paita. Metsästäjän hanskat tai kynsikkäät. Mallituotteet.

Kun auto on pakattu, pidän tuumaustauon. Pujahdan vedenkestäviin housuihini, vedän ylleni vedenpitävän fleecetakin ja sujautan jalkoihini talvikumpparit. Juoksen vielä keittiöön, josta nappaan mukaani sen eväsbanaanin, joka aina unohtuu.
Työmatka voi alkaa.

Kun 10 vuotta sitten ryhdyin valokuvaamaan koiria, en koskaan uskaltanut unelmoida siitä, että voisin tehdä sitä joskus työkseni. Olen aina ollut kiinnostunut koirista, niiden käyttäytymisestä ja vuorovaikutuksesta ihmisen kanssa. Pikkutyttönä ulkoilutin ja koulutin naapurustomme koiria. Tunsin jokaisen nimeltä ja tiesin ensimmäisten joukossa, kun pihapiiriin muutti uusi koirakaveri.
Koulutuskentillä ja metsissä vietetyt tunnit ovatkin olleet paras kouluni koiravalokuvaajaksi. Vuosien saatossa olen oppinut tuntemaan rotuja ja roturyhmiä. Tiedän, että useimmat terrierit käyttäytyvät tilanteessa x tavalla y. Ja että monia paimenkoiria voi pyytää tekemään näin, mutta tästä toisesta jutusta ne eivät oikeastaan pidä. Olen oppinut erottamaan koiran hyvän stressin huonosta. Ja mikä tärkeintä, oppinut ennakoimaan tallentaakseni Sen Oikean Hetken.
Niin juuri, koirakuvaajaksi tullaan puhumalla koiraa.

© Nani Annette