Sodan aikana moni joutui pakenemaan Sarajevosta, jonka takia lukuisat perheet olivat myös pakotettuja jättämään lemmikkinsä jälkeensä. Ihmiset tottuivat pikkuhiljaa näkemään näitä kulkukoiria katukuvassa, jonka seurauksena eläinten kaltoin kohtelusta tuli hyväksytympää.
Bosnia ja Hertsegovina pääkaupungissa, Sarajevossa on edelleen yli 10 000 kulkukoiraa. Näiden kohtalosta käydään kovaa vääntöä ongelman eri tahoilta. Useat aktivistit ovat sitoutuneita auttamaan näitä pahoinpideltyjä eläimiä pois kaduilta, kun taas monien kansalaisten näkemys ratkaisusta on paljon brutaalimpi.
Projekti kulkukoirista
Olin maaliskuussa Sarajevossa, sillä halusin tehdä aiheesta kuvasarjan. Päämääräni oli pureutua ilmiön varjopuoleen ja tutkia mitä ongelma kertoo Bosnia ja Hertsegovinasta kokonaisuudessaan. Aikaa projektin toteuttamiselle oli ainoastaan viisi päivä, jonka takia olin etukäteen tehnyt paljon taustatyötä faktojen keräämisen ja visuaalisen suunnittelun muodossa.
[eltd_blockquote text=”Ei ole kyse siitä ettei kukaan välittäisi, kellään ei vain ole resursseja välittää” title_tag=”h2″ width=””]
Paikallisten apu valokuvauksessa
Olin ennen reissua ottanut yhteyttä moniin paikallisiin hyväntekeväisyys organisaatioihin, sekä ihmisiin ketkä työskentelevät adoptoimalla koiria ulkomaille. Sosiaalisen median kautta sain ensimmäisen kosketuksen näihin ihmisiin ja rupesin ymmärtämään ongelman laajuutta. Kontaktien laadusta on vaikea tietää etukäteen, sillä sosiaalisen median kautta luodut yhteydet on yhtä nopea unohtaa, kuin mitä ne on alunperin luotu. Onneksi kaikki sopimat tapaamiseni toteutuivat, toki melko löysillä aikatauluilla, kuten paikalliseen mentaliteettiin kuuluu.
Pääsin heti ekoista päivistä lähtien seuraamaan erään paikallisen aktivistin arkea, joka kulki koirien, eläinlääkäreiden ja kenneleiden välillä. Tahti jolla hän näytti minulle paikkoja ei kuitenkaan sopinut omaan visiooni, sillä kiersimme puolen tusinaa kenneliä per päivä. Tämä pakotti kuvaustyylini olemaan hyvin seuraava ja dokumentaarinen, joka ei ollut alkuperäinen suunnitelmani.
Koirien keskellä kuvaaminen
En voi mitenkään väittää olevani koiraihminen, vaikka monet tätä minulta viikon aikana kyselivätkin. Syyni tehdä kuvasarja kulkukoirista ei myöskään lähtenyt myötätunnosta niitä kohtaan, vaan mielenkiinnosta näin absurdilta vaikuttavaan ongelmaan. Kenneleissä olevista koirista osa on todella isoja, mutta tätä hektisemmäksi kuvaustilanteen teki aina niiden määrä. Viidentoista koiran keskellä kuvaaminen oli kyllä melkoinen kokemus.
Halusin myös koittaa kannettavan studion pystyttämistä kennelin sisälle. Tätä varten kävin ostamassa paikallisesta paperikaupasta kaksi suurinta paperia, jotka sain kainalossa kannettua. Pienen selityksen ja monien hämmentyneiden ilmeiden jälkeen kennelin pitäjät antoivat minut pystyttää värikkäät paperit takana olleeseen tiiliseinään.
Oman näkökulman löytäminen
Loppuviikosta tapasin tekemieni kontaktien avulla toisen kennelin pitäjän, joka ymmärsi lopullista päämäärääni paremmin. Hän osoitti ihanaa luottamusta minuun, vaikka tupsahdin hänen työpaikalleen lähes tyhjästä. Halusin lähtökohtaisesti ottaa potretteja kulkukoirista, jotka olisi kuvattu hyvin samalla tavalla kuin kuvaisin ihmistä studiossa.
Kuvien valitseminen
Viikon jälkeen minulla oli yhteensä reilu 900 kuvaa, joiden aiheet, tyyli ja paikat vaihtelivat paljon. Olin aluksi rakentamassa kuvasarjaani aktivistien ja heidän potrettien ympärille. En kuitenkaan onnistunut tekemään tästä yhtenäistä sarjaa, jonka jälkeen siirryin hyvin visuaalisen edittiin, jossa värien kautta sain tarinan pidettyä kasassa. Halusin pitää tarinan aggressiiviset piirteet esillä ja käyttää räikeää ilmaisua, joka mielestäni toi sopivalla tavalla keveyttä traagisen aiheeseen.
