Lotta Lemetti on vantaalainen valokuvataiteilija. Hän asuu ja työskentelee tällä hetkellä Los Angelesissa valokuvaajana. Lotalle myönnettiin viime vuonna (2018) Vantaan kaupungin taiteilija-apuraha.
Tämän apurahan avulla hän toteutti valokuvausprojektin nimeltä Kekta. Projekti on ollut esillä näyttelyssä Los Angelesissa, tuonut Lotalle voiton ja Vuoden Valokuvaajan tittelin kansainvälisessä Latitude Life -valokuvauskilpailussa ja valittu esille nyt syksyllä järjestettävälle Photoville -valokuvafestivaalille Brooklynissa, New Yorkissa.
Asut ja työskentelet tällä hetkellä Los Angelesissa valokuvaajana. Mitä arkeesi kuuluu tällä hetkellä?
Arkeni koostuu tällä hetkellä pitkälti työnteosta – mikä näin freelancerin näkökulmasta on erittäin positiivinen asia. Olen pari viimeistä kuukautta tehnyt tiivistä yhteistyötä valokuvaaja Leila Fakourin kanssa. Päivät kuluvatkin pääosin hänen studiollaan, sillä meneillään olevia projekteja työstetään 10 tuntia päivässä.
Omiin työtehtäviini kuuluu niin kutsuttu Art Department, eli tuleviin kuvauksiin käytettävien lavasteiden ja propsien valmistaminen, muokkaaminen ja hankinta. Usein tämä tarkoittaa seinien ja erilaisten esineiden maalaamista tai muutoin käsittelyä ja muokkausta, sekä huonekalujen ja isompien lavasteiden vuokraamista ja noutamista.
Itse kuvauspäivänä olen vastuussa valaisusta ja sen säätämisestä halutun teeman ja tunnelman mukaiseksi. Kun kuvaukset ovat ohi ja Leila on yhdessä asiakkaan kanssa valinnut haluamansa kuvat, on minun vuoroni aloittaa kuvankäsittely jokaiseen valittuun otokseen. Sen parissa minulla menee suurin osa ajasta.
”Vapaa-ajallani” työstän omaa luovaa valokuvausta ja kasvatan portfoliotani. Toimin niin sanottuna mallitesti- valokuvaajana parille mallitoimistolle täällä Los Angelesissa. Käytännössä he lähettävät minulle tuoreita kasvojaan valokuvattavaksi, jotta he saavat kasvatettua omia portfolioitaan. Minulle ne ovat oivia mahdollisuuksia päästä muovaamaan omaa visiota ja leikittelemään uusilla ja erilaisilla ideoilla. Sellaisilla, joita ei ehkä uskaltaisi vielä mennä ehdottamaan asiakkaalle ennen kuin on käytännössä nähnyt niiden toimivan. Onnistuneimmat kuvaukset lähetän editorial kuvauksina lehdille, jotka voivat julkaista kuvat, mikäli he tykkäävät niistä tarpeeksi.
Miten työskentely luovalla alalla mielestäsi eroaa Suomessa ja Yhdysvalloissa?
Tämä on minulle ehkä hiukan hankala vastata, sillä oma kokemukseni Suomessa työskentelystä on hyvin pieni verrattuna täällä työskentelyyn. Näin ensimmäiseksi tulee kuitenkin mieleen mahdollisuudet vs. kilpailu.
Täällä kilpailu ”huippuvalokuvaajaksi” on erittäin kovaa, mutta mahdollisuuksia harjoittaa alaa on myös varmasti paljon enemmän. Täällä ei välttämättä tarvitse olla alan kovin nimi, ja työskennellä isoimpien brändien kanssa, jotta pystyy elättämään itsensä.
Pienempiä yrityksiä, jotka tarvitsevat yhtälailla valokuvaajan palveluita on niin monia, että useammallekin riittää. Tämä ei toki tarkoita, etteikö valokuvauksen tarvitse olla yhtä laadukasta, päinvastoin, työtarjouksia ei saa elleivät taidot valokuvaajana ole tarpeeksi korkealla. Omaa tyyliään on kuitenkin mahdollista seurata, sillä asiakkaita löytyy jokaiseen makuun.
“Nyt jälkeenpäin ajateltuna, tuo oikean tunnelman hakeminen ja jo lapsuudessa tiedostamatta käytetyt konstit sen saavuttamiseksi ovat edelleen hyvin keskeisiä piirteitä valokuvauksessani.”
Kuinka kiinnostuit valokuvauksesta?
Olen kai aina ollut, tai ainakin niin kauan kun muistan. Aika pitkään kuitenkin kesti, ennen kuin tajusin, että tämähän taitaa olla ihan oikeasti se mun juttu, mitä haluan tehdä.
Ensimmäisiä muistoja valokuvaukseen liittyen ovat ulkomaan reissut, jolloin isä antoi minulle pienen ”point-and-shoot” kameran matkan taltiointia varten. Olin ehkä noin 10-vuotias tuolloin. Muistikortit loppuivat kesken, kun minä väsymättömästi yritin ikuistaa uudet maisemat ja tunnelmat, kuten ne koin.
Jokainen, joka on joskus halunnut taltioida taianomaisen hetken, vaikkapa auringonlaskun tai kauniin puutarhan, tietää että usein otettu kuva onkin pettymys. Se ei vaan välitä samalla lailla sitä koko sitä komeutta, jonka näkee silmiensä edessä. Harmikseni tämä ilmiö tapahtui kuvissani jatkuvasti, joten yritin kaikin konstein saada otettua sen kuvan, jossa tunnelma tuntui oikealta. Siinä tuli kokeiltua jos jonkinlaista kuvakulmaa ja asetusta.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna, tuo oikean tunnelman hakeminen ja jo lapsuudessa tiedostamatta käytetyt konstit sen saavuttamiseksi ovat edelleen hyvin keskeisiä piirteitä valokuvauksessani.
Kuvaile millainen tyyli sinulla nykyään on valokuvaajana?
Sanoisin, että tyylini valokuvaajana on rauhallinen ja usein minimaalinen. Lähtökohtani kuvaan on useimmiten tietyn tuntemuksen herättäminen. Haen taikaa arkielämän hetkistä, ja siten haluan kehottaa kuvieni katsojaa hidastamaan omaa menoaan hetkeksi ja ottamaan aikaa vain meitä ympäröivän maailman katsomiseen ja sen kauneuden arvostamiseen. Myös niiden pienimpien ja arkisten asioiden. Usein juuri ne voivat yllättää.
Väripaletti on minulle myös erittäin tärkeä. Kuvieni värien on soinnuttava yhteen, siihen laitan paljon huomiota jo suunnitteluvaiheessa, sekä jälkikäsittelyssä. Tämä näkyy lähes kaikessa: kuvauspaikan valinnassa, materiaaleissa, vaatteissa, meikissä, valon laadussa ja kellonajassa. Kun kaikki nuo asiat sopivat toisiinsa ja yhdessä luovat harmonisen tunnelman, on kuva mielestäni onnistunut.
“Haen taikaa arkielämän hetkistä, ja siten haluan kehottaa kuvieni katsojaa hidastamaan omaa menoaan hetkeksi ja ottamaan aikaa vain meitä ympäröivän maailman katsomiseen ja sen kauneuden arvostamiseen.”
Kuinka valmistaudut kuvauksiin? Teetkö luonnoksia? Kirjoitatko ideoita ylös?
Minulla on vihko, johon kerään jatkuvasti itseäni inspiroivia asioita. Ne voivat olla valokuvia, tekstin pätkiä, elokuvia tai omia piirrustuksiani. Joskus ne ovat hauskoja, joskus pohtivia tai kauniita, välillä jopa shokeeraavia. Pikkuhiljaa vihkosta muodostuu kokoelma tai arkisto, joka sitten toimii oman inspiraation lähteenä.
Kun kuvauksen johtava idea on selvillä kerään mahdollisimman paljon saman tyylisiä ja tunnelmaisia kuvia Pinterest-tauluun. Näin minulla on visuaalinen arkisto, johon voin aina palata, tehdessäni valintoja kuvaukseen liittyen.
Kuvauksen luonne ratkaisee myös pitkälti kuinka paljon etukäteissuunnittelua teen. Jos tiedän, että tarvitsen yhden tietynlaisen kuvan, piirrän siitä luonnoksen, sekä käytän paljon aikaa yksityiskohtien valmisteluun. Jos kyseessä on kuvaus, josta tarvitaan paljon kuvia jää yksittäisten kuvien suunnittelu paljon avoimemmaksi.
Sinulle myönnettiin viime vuonna (2018) Vantaan kaupungin taiteilija-apuraha. Tämän apurahan avulla toteutit valokuvausprojektin nimeltä Kekta. Mistä projeki kertoo?
Kekta projektini kertoo suomalaisen tuntemuksista amerikkalaisessa yhteiskunnassa asumisesta. Toisin sanoen, kahden kulttuurin kohtaamisesta ja niiden integraatiosta.
Etsin vastausta kysymykseen, miltä näyttää visuaalisessa muodossa esitettynä kun suomalainen ja amerikkalainen kulttuuri kohtaavat. Los Angeles, yhdessä muiden Amerikan metropolien kanssa, on tunnettu monikulttuurisuudesta ja kaupungista löytyy monia vähemmistöjä, jotka ovat jättäneet pysyvän merkin kaupungin katukuvaan ja kulttuuriin. Los Angelesista löytyy Chinatown, Koreatown, Little Tokyo, Little Armenia, Filipinotown ja Little Ethiopia näin muutamia mainitakseni.
Minusta on mahtavaa nähdä kuinka nämä eri kulttuurit ovat nyt erottamaton osa kaupungin elämää ja sen rikkautta. Suomalaisuutta en kuitenkaan nähnyt katukuvassa edustettuna, ja siitä tämän projektin idea alunperin lähti liikkeelle.
Yritin kaivautua suomalaisen kulttuurin juuriin ja käytinkin paljon aikaa tutkien asiaa. Päädyin lopulta käyttämään Kalevalaa ja sen runojen kulttuuriperintöä valokuvieni pohjana. Jokaisen kuvan taustalla on runon pätkä, jonka halusin herättää henkiin hieman uudella tavalla. Lisäsin vielä yhden tarinan pätkän Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, joka on myöskin meille hyvin tuttu ja kulttuuriperinteikäs.
Lyhyesti sanottuna kuvasin Kalevalasta meille suomalaisille tuttuja tapahtumia Amerikan mantereella, käyttäen malleina Los Angelesissa asuvia henkilöitä.
“Päädyin lopulta käyttämään Kalevalaa ja sen runojen kulttuuriperintöä valokuvieni pohjana. Jokaisen kuvan taustalla on runon pätkä”
Millaista projektin tekeminen oli? Miten pitkään olet työstänyt sarjaa? Mikä oli prosessissa vaikeinta?
Projektin tekeminen oli haastavaa, mutta hyvin palkitsevaa. Minulla oli alusta lähtien selkeä visio siitä, minkä tunnelman ja viestin halusin kuvilla lähettää, mutta palasten yhteen sovittaminen oikeanlaiseen lopputulokseen pääsemiseksi vei pitkän aikaa. Idean työstäminen alkoi syystalvella 2017 ja vuoden kuluttua siitä, Syyskuussa 2018 valmis projekti kokonaisuudessaan sai ensimmäisen näyttökertansa.
Minulle oli tärkeää, että kaikki Kalevalaa koskevat yksityiskohdat pitivät paikkansa. Halusin itse valmistaa kaikki kuvissa olevat asusteet, eläinmaskeista henkilöillä päällä oleviin vaatteisiin. Asteen hankaluutta lisäsi se, että valitsin kuvauspaikoiksi ulkona luonnossa olevia syrjäisiä kohteita. Matkustin Washingtonin osavaltioon kuvaamaan suurimman osan projektista, sillä halusin Suomen kasvistoa muistuttavan ympäristön ja tiesin löytäväni sen Seattlen lähistöltä.
Kaiken koordinoiminen, jotta jokaiseen eri kuvaan minä, mallit, asusteet, välineistö ja avustajat olivat oikeaan kellonaikaan oikeassa kohtaamispaikassa, oli varmasti kokonaisuudessaan haastavin ja monitahoisin hanke, jonka olen tähän menessä tehnyt.
Millaisen vastaanoton kekta on saanut?
Kekta on mielestäni saanut erittäin positiivisen vastaanoton. Minua vähän jännitti etukäteen, että mahtaako ihmisiä täällä kiinnostaa näin suomalainen projekti, mutta kovin kiinnostuneita ihmiset ovat olleet kuvia, sekä niiden taustalta löytyviä tarinoita kohtaan.
Olen erittäin onnellinen siitä, että se on tähän mennessä jo ollut mukana näyttelyssä sekä täällä Los Angelesissa että New Yorkissa. Erityisen hienolta tuntui Italialaisen Latitude Life APS:n järjestämän kansainvälisen valokuvakilpailun vuoden valokuvaaja tittelin voittaminen tällä kyseisellä kuvasarjalla.
Millaista näyttelyiden pitäminen on ollut? Mitä olet oppinut prosessin aikana?
Näyttelyiden pitäminen on tosiaankin ollut opettavaista. Niiden järjestämiseen kuuluu niin monia, sekä käytännön asioita että taiteellisia päätöksiä, jotka on otettava huomioon. Teosten määrä ja koko riippuu pitkälti näyttelytilasta, sekä mahdollisten muiden taitoilijoiden määrästä, sekä heidän töistään.
Kun tilan pohjapiirrustus on selvillä jatkuu prosessi kuin mittatilaustyönä. Kuvat on tulostettava ja vietävä kehystettäviksi, sekä saatava kuljetettua turvallisesti paikan päälle ripustettua seinälle näyttelyä varten.
Useiden kuvien seinälle ripustaminen siten, että niistä jokainen tuntuu olevan samalla tasolla sekä keskellä seinää vaatii yllättävän monta laskutoimitusta. Onneksi minulla on ollut upeat näyttelyn järjestäjät apuna kaiken sen kanssa!
Mihin viimeaikaiseen kuvaasi olet erityisen tyytyväinen ja miksi?
Yksi viimeaikainen kuva, johon olen tyytyväinen on tämä NEW BEAUTY -lehdelle kuvaamani asetelma kuva, jossa tarkoituksena oli kuvata Christian Diorin Sakura hajuveden tunnelmaa.
Mielestäni kuvan sisältämä runsaus yhdistettynä sen vaaleaan värimaailmaan, sekä hennon aamuauringon kaltaiseen valaisuun, onnistuu kokonaisuutena välittämään Japanin kirskikankukkaloistosta inspiration saaneen tuoksun olemuksen.
Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita sinulla on valokuvauksen suhteen?
Pidemmän aikavälin haave on oman studio tilan hankkiminen ja ylläpitäminen. En vielä osaa sanoa, olisiko se täällä Los Angelesissa vai Suomessa. Vaiko jossakin ihan muualla.
Lyhyemmällä tähtäimellä puhuen, olen tällä hetkellä erityisen kiinnostunut asetelma eli Still Life kuvista, sekä installaatio taiteen kaltaisten lavastusten rakentamisesta kuvia varten. Minulla onkin hautumassa uusi projekti, joka tulee painottumaan vahvasti näihin osa-alueisiin.
Lotan töihin voi tutustua tarkemmin täällä: Portfolio
