Mitä vuoret ovat opettaneet minulle valokuvauksesta – ja päätöksenteosta

Matkustin ensimmäisenä kerran Pohjoismaissa vuoristoon, Norjan Lofooteille, vuonna 2014. Olin siellä lokakuun lopussa, mikä tarkoitti vesi- ja räntäsadetta, lunta hieman korkeammalla vuorilla ja jatkuvaa liukastelua. Se reissu opetti monta asiaa, mutta ennen kaikkea sen, että tänne pitää päästä uudelleen.

Reilun kymmenen vuoden jälkeen on helppo todeta, että suurimmat opit ovat liittyneet päätöksentekoon, eivät varsinaisesti valokuvaukseen. Osaan nykyään tunnistaa paremmin tilanteita, jolloin kannattaa odottaa tai jatkaa pidemmälle ja mitä kannattaa pakata reppuun ja mistä on parasta luopua.

Ennakointi vuorilla: milloin odottaa – ja milloin jatkaa

Vuorilla sää muuttuu usein hyvin nopeasti.

Siksi olen oppinut, että useimmissa tilanteissa kannattaa joko kuvata heti, jos olosuhteet vain sen mitenkään sallivat. Täydellistä säätä ei kannata jäädä odottamaan, ellei ole ihan varma, että sää todella on muuttumassa paremmaksi.

Norjassa käytän aina YR:n ennusteita (näyttää esim. salamat minuuttitasolla) ja Alpeilla Windysovellusta, erityisesti tuulen ja ukkosten arviointiin. Säätä ei ole tärkeä tietää vain parhaan kuvaussään ennustamiseen, vaan se on myös osa turvallisuutta. Sääennusteen avulla tietää, milloin on järkevää jatkaa korkeammalle ja koska taas on parempi kääntyä takaisin tai etsiä suojaa.

Onneksi huono sää ei automaattisesti tarkoita huonoja kuvia. Sumu, sade ja matalat pilvet muuttavat tunnelmaa. Joskus “huono sää” voi lopulta olla se, joka tekee kuvista kiinnostavimpia.

Miten vaikeissa olosuhteissa kannattaa valokuvata?

Sateessa ja tuulessa yksi asia nousee erityisen tärkeäksi: kaikenlaisen säätämisen minimointi.

Mitä enemmän vaihdat objektiiveja, sitä enemmän kosteutta ja likaa pääsee kameran sisään. Vaikeissa olosuhteissa päätän etukäteen, millä polttovälillä kuvaan sen sijaan, että vaihtaisin objektiivia jatkuvasti. Se rauhoittaa työskentelyä ja vähentää säätöä – ja usein myös parantaa lopputulosta.

Kun noustaan jyrkästi ylöspäin, liika paino repussa tuntuu ennemmin tai myöhemmin. Mitä enemmän kannettavaa, sitä herkemmin alkaa alitajuisesti rajoittaa itseään: vaikka fyysisesti jaksaisi, motivaatio kuvaamiseen hiipuu, ja joskus tulee käännyttyä takaisin aikaisemmin kuin muuten tekisi. 

Kaluston yksinkertaistaminen

Kun aloitin kuvaamisen, saatoin kantaa mukanani kolmea runkoa. Otan edelleen ainakin yhden vararungon mukaan, mutta päivän aikana repussa on vain se kalusto, jolla oikeasti kuvaan. Tämä pakottaa miettimään etukäteen, mitä tarvitsen juuri siinä lokaatiossa ja siinä säässä – ja jättämään loput autoon.

Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan tarkoita turvallisuudesta tinkimistä. Usein tärkein varuste ei ole kamera, vaan kengät. Hyvä pito vaikuttaa suoraan siihen, miten uskallat liikkua. Itse suosin VJ:n butyylikumipohjaisia polkujuoksukenkiä. Kun todella pitävään pohjaan tottuu, paluuta huonompaan ei ole. Talvella sauvat ja kenkiin kiinnitettävät liukuesteet (microspikes) kulkevat aina mukana.

Toinen tärkeä varuste on vedenpitävä reppu. Sadesuoja auttaa, mutta jatkuva suojan kanssa säätäminen voi käydä hermoille. Talvella kamerareppu tai laukku on myös tärkeä kondensaation vuoksi. Pakkasella jätän repun ulos ulko-oven viereen kylmenemään, vaikka lähtisin vain lyhyelle kävelylle kameran kanssa.

Yksi usein unohtuva yksityiskohta on kameran salamakengän suoja – kosteus pääsee helposti sisään juuri siitä. 

Kamerarepun valinta

Reppujen osalta olen päätynyt Peak Designin ratkaisuihin. Ne eivät ole kevyimpiä, mutta toiminnallisuus ja säänkestävyys ovat erinomaisia. Matkustan usein Travel Backpackin kanssa, mutta kuvaamiseen suosikkini on Everyday Backpack. Peak Designing Capture Clip on yksi parhaista lisävarusteista, kun tarvitsee molemmat kädet liikkumiseen – ja sitä on helppo suositella kaikille luonnossa liikkuville.

Yritän myös pitää vara-akut aina lämpimässä lähellä kehoa, joko takin sisätaskussa tai rintataskussa. Kamerassa oleva akku kylmenee usein ensimmäisenä, mutta lämmin vara-akku toimii yleensä heti,vaikka pakkasta olisi ollut koko päivän.

Kalusto, joka tukee työskentelyä vuoristossa

Olen aina suosinut prime-objektiiveja. Kiinteä polttoväli pakottaa liikkumaan enemmän, sommittelemaan tarkemmin ja tekemään tietoisempia valintoja. Kuvaan eniten 35mm f1.4 ja 50mm f1.2 -objektiiveilla. Mukana reissuilla on usein myös 28mm f1.4, 45mm f2.8 tilf shift, 85mm f1.4 ja 135mm f2.0.

Olen kokeillut zoom-objektiiveja useamman kerran, mutta kun tulee hetki valita, ne jäävät usein kotiin. Jos lähtisin kokeilemaan jotain uutta, 28–70mm f/2 tai 70–200mm f/2.8 olisivat ostoslistalla.

Omassa käytössäni polttovälien tarve riippuu myös ympäristöstä. Lapissa pitkät etäisyydet ja loivemmat muodot tekevät pidemmästä polttovälistä usein hyödyllisen, koska sillä tavoin tuntureista saa näyttävämpiä.

Norjassa ja Alpeilla suuret korkeuserot taas tarkoittavat, että joskus 50mm objektiivilla maiseman tallentaminen kuviin voi olla hankalaa.

Kuvaan tällä hetkellä Canon R6-sarjan kameroilla sekä Canonin EF- ja RF-objektiiveilla. Aiemmin kuvasin Leica M-sarjalla, mutta vaativat sääolosuhteet veivät lopulta Canoniin. Kevyempänä vaihtoehtona mukana kulkee ajoittain Fujifilm x100vi, erityisesti silloin kun haluan liikkua mahdollisimman kevyesti.

Vuorokaudenaika vaikuttaa paljon kuvien lopputulokseen

Keskipäivän valo on luonnossa harvoin paras. Vapaa-ajalla käytän sen ajan mieluummin taukoon tai syömiseen ja kamera saa olla repussa.

Työjutuissa yleensä aikataulutan päivän niin, että tärkeimmät jutut tapahtuvat parhaassa valossa. Joskus se tarkoittaa sitä, että on parempi herätä auringonnousuun, mutta usein miten syrjäisemmissä paikoissa myös ilta on yllättävän rauhallinen.